Toukokuussa lääkärikunta sai lukea odottamansa uutisen, kun uutisvirtaan ilmestyi tieto uuden arkkiatrin valinnasta. Tasavallan presidentti myönsi 22.5.2026 Päivi Hietaselle Suomen 13. arkkiatrin arvonimen. Arkkiatrin edustamat arvot eivät muutu arkkiatrin vaihtuessa, mutta jokainen arkkiatri nostaa esiin omia teemojaan – Päivi tunnistaa lääkärin roolin muuttuneen yhteiskunnan muutoksen myötä ja toivoo voivansa arkkiatrina käyttää ääntään niiden ihmisten puolesta, joilla ääntä ei ole.
Kesäinen aurinko vaihtuu hetkellisesti rankkasateeksi, mutta se ei vaikuta valoisaan tunnelmaan. Olemme haastattelemassa uutta arkkiatria, lääketieteen ja kirurgian tohtori, dosentti ja syöpätautien erikoislääkäri Päivi Hietasta. Hänellä on lisäksi psykoterapeutin koulutus, ja hän onkin toiminut muun muassa syöpäpotilaiden psykososiaalisen tuen edistyksellisenä kehittäjänä.
Päivi vastailee tottuneesti kysymyksiin niin arkkiatriuden alusta kuin itselleen tärkeistä teemoistakin. Uusi kunniatehtävä ehti täyttää kesän kalenterin reippaasti, ja vaikka valintaprosessi oli pitkä, nimittämisen jälkeen kaikki tapahtui varsin nopeasti.
Tästä huolimatta hän halusi toteuttaa tehtäviä kunnialla heti alusta asti, ja esimerkiksi publiikkeihin arkkiatrin perinteiset puheet saatiin toteutettua jo muutamien päivien varoajalla videointia apuna käyttäen.
Lyhyessä ajassa annettujen haastatteluiden laskemiseen tarvittiin pian jo enemmän kuin omat sormet, ja Päivin kasvot ovatkin näkyneet useissa uutisartikkeleissa valinnasta kertomisen jälkeen. Kaduilla on kuitenkin saanut toistaiseksi kulkea rauhassa, sillä lähinnä kollegat tunnistavat vastavalitun arkkiatrin.
Roolista toiseen
Aiemmissa haastatteluissa Päivi on kertonut arkkiatriksi valitsemisen herättäneen ilon ja pelonsekaisia tunteita – tarkentavaan kysymykseen siitä, mikä tehtävässä jännitti eniten, on vastaus selkeä: “kyllä se oma jaksaminen varmasti, ja ne isot odotukset”. Pitkän uran jälkeen eläkeikä on jo saavutettu, ja uusi toimenkuva ei ole varsinaisesti kevyimmästä päästä arkkiatrin edustaessa koko lääkärikuntaa. Kaiken lisäksi Päivi on ensimmäinen tehtävään valittu nainen, mikä on kunnia-asia.
Samalla hän on lisäksi muun muassa puoliso, äiti ja isoäiti, ja esimerkiksi lastenlasten kanssa vietetystä ajasta tinkiminen ei tule kysymykseen. Siksi Päivi kertookin keskustelleensa jo etukäteen siitä, että mikäli tulisi valituksi, myös nämä elämän tärkeät roolit on pystyttävä sovittamaan yhteen arkkiatrina toimimisen kanssa.
Päivi pohtii, että hänet valittiin tehtävään tästä kaikesta huolimatta – tai tämän vuoksi – ja hän kokee sen olevan itsessään tärkeä asia. Arkkiatriuden lomassa hän onkin yhä myös Päivi, joka nauttii äänikirjoista, mökkeilystä ja neulomisesta, tai oman kotipitäjän sanoin, kutomisesta. Miehen kanssa tulee suurkulutettua uutisia ja ajankohtaisohjelmia, mutta myös sienestys on mieluisaa puuhaa, ja kantarellit sekä herkkutatit ovat mökillä lempipoimittavia. “Mökillä on hyvät sienimaastot, kantarellejakin tulee tarpeeksi”, Päivi iloitsee alkavasta syksystä.
Päivi näyttää täten myös omalla toiminnallaan toiminnallaan ilahduttavasti esimerkkiä siitä, miten eri rooleja voi pyrkiä sovittamaan yhteen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi ja toisaalta miten myös jo olemassa olevia rooleja, kuten arkkiatriutta, voi kehittää. Etenkin moni nuori lääkäri kamppailee uran alkutaipaleella työn, vapaa-ajan ja perhe-elämän yhdistämisen kanssa. Onneksi tässäkin on tapahtumassa murrosta, kun työstä ei ole enää selvittävä hinnalla millä hyvänsä, vaan myös työntekijän jaksamiseen kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota esimerkiksi 80-prosenttisen työajan mahdollistamalla. Kun lääkäri jaksaa, myös hoidon laatu on parempaa. Puhumattakaan tyytyväisyydestä omaan elämään.
Omaa polkua pitkin
Kysyttäessä, millä alalla Päivi olisi, jos hän ei olisi lääkäri, ilmestyy kasvoille pohdiskeleva ilme. Hetken mietinnän jälkeen ei muuta alaa tule vieläkään mieleen. “Se on ollut lukioajoista jotenkin selvää, että minusta tulee lääkäri, jostain syystä”. 1970-luvulla ylioppilaaksi kirjoittanut Päivi pohtii taustavaikuttajana olevan aikansa mallin: kun koulussa pärjäsi hyvin, tällöin myös hakeuduttiin tätä vastaaviin ammatteihin. Vuosikymmeniä sitten elintaso oli vaatimattomampi ja siten hyvin erilainen tämän päivän Suomeen verrattuna, ja kuten monella muullakin kollegalla, on arvostetulle lääketieteen alalle hakeutuminen ollut jollakin tavoin sisäänrakennettu ajatus myös nuoren ja koulussa menestyvän Päivin mielessä.
Lääketieteellisten opintojen alettua Turun Yliopistossa alavalinnan oikeaan osuminen kävi kuitenkin nopeasti selväksi: halu auttaa ihmisiä vakuutti Päivin jo medisiinariaikoina. Oma erikoisalapolku löytyi lopulta syöpätaudeilta, jossa potilaan auttaminen saa jälleen uudenlaisen, konkreettisen merkityksen. Ala mielletään usein henkisesti raskaaksi, ja erilaisia koskettavia ihmiskohtaloita on lukemattomia, vaikka myös onnellisia loppuja on lääketieteellisten hoitojen kehittyessä onneksi yhä enemmän.
Monet tapaukset jäävät silti lääkäreillekin lähtemättömästi mieleen, ja niin potilailla kuin kollegoillakin on monia muita erikoisaloja suurempi tarve keskustelulle. Kuitenkin Päivin onkologisen uran alkuaikoina tunteista puhuminen oli ikään kuin tabu – niin potilaiden kuin lääkäreidenkin osalta. Tämän hän epäilee olleen jonkinlainen alan defenssimekanismi; “kärsimyksestä ei oikein haluttu puhua”.
Toisaalta juuri tätä kautta Päivi tunnisti myös potilailla olevan suuren henkisen tuen tarpeen, joka ohjasi lopulta myös uran suuntaa. Tämän seurauksena hän lähtikin hankkimaan itselleen aiheesta asiantuntemusta ja selvittämään, “miten asiat tehdään muualla”, ja millä psykososiaalisilla keinoilla potilaiden tunnekuormaa oikein voisi helpottaa rankan sairauden keskellä.
Matka vei niin Tukholmaan kuin Lundiinkin, joista tarttui mukaan paljon tärkeitä oppeja: naapurimaassa syöpäpotilaille oli jo Suomea ennen tarjolla paljon psyykkistä tukea, unohtamatta onkologisen alan työntekijöitä. Kiinnostus aihetta kohtaan vei myös kauemmas Atlantin toiselle puolelle New Yorkiin, sillä sielläkin oli kehitetty tapoja huomioida potilaan psyykkinen puoli osana hoitoa.
Panostus kannatti. Oppimatka oli eräs käänteentekevä asia, eikä asiantuntijuuden kehittäminenkään päättynyt tähän, vaan Päivi päätyi kouluttautumaan myös psykoterapeutiksi. Tämä mahdollisti entistä paremmin vakavasti sairaan potilaan kokonaisvaltaisen kohtaamisen ja tukemisen hädän keskellä.
Hoitosuhteiden merkitys ja hoidon jatkuvuus ovatkin eräät Päivin erittäin tärkeiksi kokemista teemoista. Hän oli mukana perustamassa niin HYKS:n psykososiaalisen tuen yksikköä kuin Suomen Rintasyöpäryhmä ry:täkin. Uraauurtava ja monipuolinen työskentely potilaiden henkisen hyvinvoinnin parantamiseksi syöpähoitojen aikana kantoi hedelmää, ja ahkeran kehittämistyön ja yhteistoiminnan myötä tilanne on nykyään aidosti parempi koko Suomessa. Monenlaista tukea on tarjolla, hoitohenkilökuntaa unohtamatta.
Päivi tunnistaa olleensa monissa tilanteissa oman tiensä kulkija ja antanut kiinnostuksen ohjata työtä ja tekemistä itse toivomaansa suuntaan, onneksi – siitä huolimatta, että kannustusta tähän ei varsinaisesti aina tullutkaan. Hän kuitenkin rohkaisee selvittämään tekemisen malleja muualta, ja vastaavasti antamaan kehittämisestä kiinnostuneille kollegoille mahdollisuuden toteuttaa ammatillisia toiveitaan.
“Pienessä maassa kannattaa kyllä aina benchmarkata, mitä muut tekevät, ja olla yhteyksissä toisten kanssa.” Lopputuloksena voi olla jotakin suurta.
Epävarmuus osana kokemattomuutta
Nuoren lääkärin ensimmäiset työt erityisesti valmistumisen jälkeen voivat johtaa syvään päätyyn nopeasti. Amanuenssina ja kandina työskentely on yleensä turvallista, kun epäpätevyyden varjolla voi vältellä tai suojautua vastuulta. Usein valmistumisen jälkeen nuori lääkäri kuitenkin heitetään yksinäiseen terveyskeskustyöhön tai päivystystyöhön – toki monet myös hakeutuvat myös aivan vapaaehtoisesti tekemään päivystyksiä.
Terveyskeskustyö voi olla pahimmillaan yksinäistä ja itsenäistä. Myös päivystyksessä ollaan usein varsin yksin. Virka-ajan tuki ja turva ovat kaukana, ja puhelimen päässä on yöllä enemmän tai vähemmän avulias takapäivystäjä.
“Ei ole kenenkään etu, että joutuu liian kokemattomana ottamaan yksin vastuuta isosta tilanteesta” arkkiatri kertoo. “Se on ehdottoman tärkeää, että saisi harjoitella turvallisessa ympäristössä.”
Nykyään moni koulutusystävällinen terveyskeskus on onneksi kehittänyt konsultaatiomahdollisuuksia, senioritukea ja inhimillistänyt työmääriä. Samoin päivystämään pääsee päiväaikaan opetellen, ennen kuin sysätään yöpäivystyksiin yksin, ilman kokemusta.
“Toki virheitä kokeneellekin sattuu, mutta epävarmuus on luonnollinen asia. Minusta olisi hyvin poikkeavaa, jos nuori lääkäri olisi hirveän varma ja [siten] vaarallinen”, Päivi nostaa esiin ja jatkaa: “Ajattelen myös kyllä, että lääkärin ammattiin tietyllä lailla kuuluu epävarmuus. Me joudumme tekemään päätöksiä epävarmuuden tilassa usein, ja vasta jälkikäteen näkee, mikä oli kyseisen ihmisen kohdalla oikein. Epävarmuutta täytyy jossain määrin oppia sietämään, ja kyllähän sitä oppiikin.”
Nuori lääkäri erikoisalojen edessä
Oman erikoisalan valitseminen, tai ennemminkin juuri löytäminen, tuntuu nykypäivänä olevan yksi nuorten lääkärien pulmista. Sosiaali- ja terveysministeriön “Selvitys erikoislääkärien ja erikoishammaslääkärien koulutustarpeen arviointiprosessin uudistamisesta sekä tarpeen arviointi vuoteen 2040” arvioi koulutustarpeen pysyvän ennallaan ja nykyisen noin 820 uuden erikoislääkärin ja -hammaslääkärin koulutusmäärän riittävän.
Erikoistumispaikoista kilpailu saattaakin siten lisääntyä tulevina vuosina ja valmistuvien lääkärien määrä ylipäätään kasvaa, kun ulkomailla opiskelevat palaavat valmistumisen jälkeen Suomeen ja luonnollisesti myös miettivät omaa erikoisalaansa.
Monet opiskeluaikojen opettajat ovat kertoneet tarinoita siitä, miten ovat ajautuneet tietylle erikoisalalle oltuaan siellä ensin töissä ja ilmoittauduttuaan lopulta alalle. Nykyvaikutelman mukaan kilpailu opinto-oikeudesta on lisääntymään päin ja suosittujen erikoisalojen työpaikat ovat myös usein jonotuksen takana. Esimerkiksi joihinkin kirurgian aloituspaikkoihin joutuu sopimaan mahdollisia töitäkin jo jopa liian aikaisessa vaiheessa.
Vastakkainasettelua aiheuttaa myös työolosuhteiden osalta sen, että nuoremmat sukupolvet tuntuvat olevan aiempaa tarkempia työolojen inhimillisyydestä, eivätkä välttämättä halua jäädä katselemaan epäasiallista toimintaa. “Nämä hierarkkiset rakenteet ovat vuosikymmeniä vanhoja eivätkä varmasti kovin helposti muutu – mutta ehkä hitaasti ajan kanssa“, Päivi pohtii.
Alan muutosten pyörteissä
Päivi arvostaa suuresti edeltäjäänsä, 30 vuotta arkkiatrina toiminutta Risto Pelkosta. Hänen perinnökseen kootun kirjan Päivi on jo lukenut läpi ja hän tunnistaakin, että arkkiatrin roolista käsin ajetuissa asioissa heijastuu vahvasti läpi meneillään oleva aikakausi.
“Kyllähän me jokainen ollaan oman aikamme lapsia.” Tämän seurauksena hän kokee omassa arkkiatriudessaan korostuvan vahvasti työntekijöiden puolesta puhumisen yhteiskunnan muuttumisen vuoksi. “Toki [lääkärinä toimiminen] on aina ollut vaativaa, mutta vaatimukset ovat myös lisääntyneet”, hän toteaa.
Valmistuttuaan itse lääketieteen lisensiaatiksi lähes 50 vuotta sitten, Päivi tunnistaa lääkärin ammatissa selkeitä muutoksia. Aiemmin lääkäriyteen liittyi hänen mielestään lähes itsestäänselvä yhteiskunnallinen arvostus, ja lääkärin autonomia oli korostuneempi. Samanaikaisesti hän näkee vuosikymmenten aikana paljon edistystä.
“Lääketiede on kehittynyt valtavasti. Kyllähän ihmisiä autetaan ihan toisella tavalla tänä päivänä kuin mun nuoruudessa.”
Kuten lääketiede, myös alan koulutus on Päivin mukaan parantunut huomattavasti. “Silloin ei ollut semmoisia selkeitä strukturoituja ohjelmia, mitä tänä päivänä on. [Opinnot olivat] enemmän sitä, että käveltiin jonkun perässä”, hän muistelee. Tänä päivänä hän näkee suurena rikkautena, että lääketieteen opiskelijat saavat opetusta pedagogisen koulutuksen saaneilta kouluttajalääkäreiltä.
Kaiken edistyksen keskellä myös byrokratian määrä on kasvanut niin lääkärin ammatissa kuin lääketieteellisessä tutkimuksessakin. Vaikka hän iloitseekin tutkimuspotilaiden aseman paranemisesta, hän harmittelee esimerkiksi monitahoisten eettisten lausuntojen kuormittavuutta tutkijoille.
Potilas-lääkärisuhteen äärellä
Keskeinen teema, jota Päivi tuo haastattelun aikana useammankin kerran esiin, on potilaan kohtaaminen. “Koska olen ollut syöpälääkäri, mulle tärkeää on ollut se vuorovaikutus”, arkkiatri kertoo. Hänen mielestään vuorovaikutustaitojen kehittämisen tulisi nykyistä enemmän sisältyä osaksi lääketieteen koulutusta – sen merkitys on suuri erikoisalasta riippumatta.
Hänen mielestään olisi myös oleellista, että lääkärillä olisi edes kognitiivinen ymmärrys potilaiden hankalistakin terveystilanteista ja siitä, kuinka syvissä vesissä potilaat saattavat niiden vuoksi olla – tietyissä rajoissa. “Eihän me pystytä tekemään työtä, jos se kärsimys olisi syvästi henkilökohtaista koko ajan”, hän tiedostaa.
Päivi kuitenkin kokee, että tunteiden näyttäminen potilaiden edessä voidaan hoidettavan puolesta kokea enemmänkin positiivisena asiana: “Myönteisten tunteiden ja surun osoittaminen – siitä ei kyllä yleensä koskaan valiteta. Sen sijaan esineellisestä kohtelusta valitetaan.” Hän kertoo itsekin itkeneensä potilaiden kanssa useaan kertaan uransa aikana.
Päivi kuitenkin muistuttaa, että lääkärillä on vastaanottotilanteessa samanaikaisesti velvollisuus pitää tilanne hallittuna edistääkseen potilaan hoitosuunnitelmaa. Tunteelliset tilanteet johtavat siis väistämättä tasapainoiluun oman inhimillisyyden ja ammattiroolin tuoman vastuun kanssa.
Vuorovaikutuksen merkitys korostuu Päivin erikoisalalla vahvasti esimerkiksi syöpädiagnoosin kertomisen yhteydessä: “Siitä tilanteesta ihminen ei voi hyvällä mielellä lähteä.” Hän kertoo tutkimustietojen valossa, että potilaille syntyy näissä tilanteissa tietynlainen shokki. Reaktio uutisiin syntyy monille potilaille vasta jälkeenpäin, kuten parkkipaikalla ilmoille päässeen huudon tai käsien voimakkaan vapinan muodossa.
Tästä huolimatta potilaat muistavat, jos heidän äärelleen ei diagnoosihetkellä pysähdytty riittävästi. “Keskeistä on se, että [kertova lääkäri] on ollut rauhallinen, katsonut silmiin ja antanut ymmärtää, miten tämä jatkuu”, arkkiatri kertoo asiantuntevasti. Samalla hän lohduttaa vastaavia viestinviejiä siitä, että diagnoosin kertominen on omanlaisen prosessinsa alku. “Kertojan pitää voida luottaa siihen, että asiaan tullaan palaamaan [potilaan kanssa].”
Vaikka potilas-lääkärisuhteet ovat ihmissuhteina tarkoitettu pitkälti yksipuolisiksi, Päivi kokee, että lääkärikin oppii potilailta hyvin paljon. Potilas on ihminen myös sairauden takana, kuten lääkärikin on ihminen takkinsa alla. Merkityksellisten kohtaamisten kautta elämään tulee huomaamattakin uutta perspektiiviä. Tällöin myös omaan elämään osaa ajoittain olla jollain tapaa tyytyväisempi. “Sitä huomaa sen, mitkä asiat elämässä loppujen lopuksi ovat tärkeitä”, hän hymyilee.
Kollegiaalisesti yhdessä tehden
Kollegiaalisuus on yksi lääkäreiden ammattikunnan arvojen ominaispiirteitä, eikä vastaavaa yhteenkuuluvuutta ole samanlaisena muilta aloilta helppo löytää. Uudelle arkkiatrille kollegiaalisuus on merkityksellinen asia, johon kuuluu niin yhdessä tekeminen kuin vastuun kantaminenkin.
“Lääkärintyö ajaa meitä lähemmäs toisiamme kuin mitä monissa muissa ammateissa. Erityisesti, kun puhutaan vaikeiden tilanteiden hoitamisesta, joissa on inhimillistä kärsimystä.” Kollega voikin ymmärtää jo puolesta sanasta, mitä työkaveri käy läpi. Vaikeita tilanteita ymmärtävät usein ne, jotka ovat itse kokeneet saman. Kun ollaan yhteisen tunnekokemuksen äärellä, tulee myös tunne, että vaikeistakin asioista selvitään yhdessä, hän selittää.
Ei siis ihme, että joissain tilanteissa kollegat ovat toisilleen läheisiä jopa perheen tasolla; yhteisön merkitys korostuu, ja ympärillä vallitsee sanaton ymmärrys ja hyväksyntä. “Ne ovat selvinneet, jotka ovat pystyneet tekemään yhteistyötä muiden kanssa – se on ihmisyyteen kuuluva asia”, Päivi tähdentää.
Sanoilla on väliä. Auktoriteettiasemassa olevan lääkärin sanoilla on paljon valtaa, ja toisinaan sanat voivat jäädä potilaan mieleen vuosikymmeniksi, joko hyvässä tai pahassa. Sama koskee kuitenkin myös muita työkavereita tiimikavereista esihenkilöihin. Myös positiivisen palautteen voima tulisi muistaa. Päivi on itsekin antanut tunnustusta potilaille kehumalla esimerkiksi, miten hienosti potilas on oman osuutensa terveytensä edistämiseksi hoitanut. “Kannattaa käyttää siinä sitä positiivisuutta, mitä lääkärinä voi”.
Avoin ja hyväksyvä ilmapiiri auttaa myös jaksamaan läpi vaikeampinakin hetkinä, mikä pätee yleisestikin työpaikoilla, mutta etenkin erikoislääkäriksi kasvavan, vielä koulutuksessa olevan nuoren lääkärin kehittäessä taitojaan.
Hyvä seniorituki ja säännöllinen palaute ovat tärkeä osa prosessia. Myös se, että puhelimeen vastaavat konsulttilääkärit tuntuvat nykyään antavan vastauksensa yhä useammin rakentavasti, kiireestä huolimatta, edistää oppimista. Tätä kuuluukin tavoitella, sillä se, että apua ei uskalla huonon tai vihaisen vastauksen pelossa pyytää, ei palvele oppimista, ammatti-itsetunnon rakentumista, tai mitään muutakaan. Asiallisen konsultaatiovastauksen antaminen on myös osa kollegiaalisuutta. Toki sama koskee kysyjää ja ennen soittoa valmiiksi mietittyä kysymyksenasettelua.
Siinä missä Päivi toivoo arkkiatrina voivansa puhua niiden puolesta, joilla ei itsellään ääntä ole, haluaa hän mieluusti olla myös terveydenhuoltoalan työntekijöiden puolestapuhuja. Usein puhutaan nimenomaan lääkäreistä toistensa kollegoina, mutta Päivi haluaa antaa tunnustusta koko työyhteisölle.
Myös hoitajat, farmaseutit ja koko työyhteisön henkilöstö fysioterapeuteista laitoshuoltajiin ovat osa laajempaa kokonaisuutta. Mielessä onkin monta lämmintä muistoa esimerkiksi hoitajakollegoiden kanssa vietetyistä hetkistä. Osaavat hoitajat olivat monesti tukena myös uran alkuvaiheessa, ja Päivi antaakin monen muun kollegan tavoin ohjeen: “hoitajien kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä!” Yhteistyössä on voimaa.
Lääkärit julkisuudessa
Lääkäreiden näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa Päivi suhtautuu lähtökohtaisesti hyväksyväisesti. “Lääkärillä on tietysti oikeus olla somessa, kuten muillakin ihmisillä”, hän aloittaa. Keskustelussa nousee kuitenkin esiin esimerkiksi potilastietoturvallisuuden vaaliminen, netin ikuisuus ja oman ammattiryhmän edustamisen muistaminen.
“Vaarallinen asia on se, että monet kertovat aika tarkkaan niistä potilaskohtaamisista. Samaa huomasin Lääkärilehden toimituksessa; välillä toimittajat oli tapauskertomuksista paljon tarkempia kuin lääkärit.” Mahdollisuuksien ohessa riskit ja oma vastuu siis korostuvat.
Positiivisiakin puolia löytyy – Päivi kokee, että julkisuudessa olevat lääkärit voivat tuoda lääketiedettä lähemmäs ihmisiä ja tuoda omalla tavallaan alan inhimillisyyttä näkyvämmäksi. Samalla hänen mielestään on kuitenkin keskeistä se, että vastaanotoilla huomio säilyy tärkeimmässä eli potilaassa.
“Kun me kohdataan potilaita, niin sen foorumin pitäisi olla potilaan”, hän sanoo yksiselitteisesti. Kokonaisuudessaan julkisuutta sosiaalisessa mediassa saavan lääkärin rooli jää kaksiteräiseksi miekaksi. Eniten Päivi painottaa harkitsemaan sitä, missä kanavissa lääkäri itse haluaa olla esillä ja mitä siitä voi seurata.
Lähikuukausinakin kovasti kohutuista lääkäreiden suljetuista Facebook-ryhmistä kysyttäessä arkkiatri suhtautuu niiden perimmäiseen ajatukseen kannustavasti. ”Mua ilahduttaa se, että lääkäreillä on yhteisiä porukoita. Mun mielestä tässä ammatissa tarvitaan sitä, että kevennetään työn raskautta ja jaetaan samassa veneessä olemista”, hän hymyilee.
Kuitenkin hän muistuttaa edelleen jokaisen yksilön omasta vastuusta. On selvää, että suljetuissakin ryhmissä tulee käyttäytyä kunnioittavasti ja kollegiaalisesti. Hänen mielestään ei kuitenkaan ole yllättävää, että yhteiskunnallisesti lääkärit ovat väärintekemisten osalta suurennuslasin alla.
”Olemme tekemisissä ihmisten terveyden kanssa, mikä luo valta-asetelman. Samalla saatamme olla hieman idealisoitu ammattikunta”, hän pohtii.
Ylipäätänsä hän suosittaisi lääkäreitä suhtautumaan optimistisemmin median kanssa työskentelemiseen. ”Kyllä lääkäreiden täytyy virkamiehinäkin olla jossain määrin julkisuuden kanssa tekemisissä. – [toimittajiin] ei lähtökohtaisesti kannata suhtautua kauhean kielteisesti.”
Toimittuaan itse Lääkärilehden tieteellisenä päätoimittajana vuosina 2003–2016, hän on enemmän kuin tietoinen toimittajakunnan työskentelytavoista: ”Toimittajatkin toivovat hyvää yhteistyötä ja kyllä he ottavat sitten yhteyttä niihin, joiden kanssa he tietävät yhteistyön sujuvan.” Hänen mielestään on arvokasta, että kollegat, joille median kanssa työskentely voisi tuntua luontevalta, myös ryhtyvät siihen.
Tulevaisuudesta nykyhetkeen
Kun kurkistetaan vanhoihin 70-luvun Nuori Lääkäri -lehtien kirjoituksiin, löytyy juttu, jossa pohditaan lääkärin roolia ikääntyvän vanhusväestön suhteen: vanhuudesta puhutaan hiukan siihen sävyyn, ovatko vanhuuden vaivat edes lääkärin asia. Jutussa kuitenkin tunnustetaan, että pelkkä vanhuuden fysiologia ei riitä vanhuspotilaan hoitamiseen, vaan psykososiaalinen puoli on otettava medisiinan rinnalle ikääntyvän ihmisen kokonaisvaltaisessa hoidossa.
Geriatriasta ei ehkä ollut tuolloin aivan yhtä vahvaa otetta kuin nykyään. Pekka Virta kirjoittaa aiheeseen liittyen Nuori Lääkäri -lehden numerossa 2/1977 seuraavasti: “Yksi parannus olisi tietysti se, että tunnustettaisiin geriatrian oman oppituolin tarve. Vain opiskelemalla ja tutkimalla asioita voidaan päästä hyvään lopputulokseen. – – Asenteiden muutoksen on tapahduttava lääkärikunnan piirin lisäksi myös omaisten keskuudessa ja ennen kaikkea yhteiskunnassa. Vaikka en välttämättä haluaisikaan täysin palauttaa omaisille takaisin huolenpitovastuuta vanhemmistaan, haluaisin julkisesti ja selkeästi nyt ja tulevaisuudessa todettavan, että vanhuksen paras paikka ei usein ole laitos vaan sittenkin oma koti.”
Vanhoista lehdistä osuu silmiin myös juttu, jossa tarkastellaan ihmisten elintapoihin liittyviä paheita – tupakkaa, alkoholia ja epäterveellistä syömistä. Nyt vuosikymmenten aikana tupakka alkaa olla vähenevä harrastus, mutta alkoholi ja epäterveellinen ruokavalio pitävät yhä pintansa.
Nuori Lääkäri -lehden numerossa 5/1978 todetaankin, että “varsin hyvä esimerkki tästä paikallaan pysymisestä on mielestäni tupakka. Se on objektiivisestikin sanottuna suurin lääketieteen epäkohta, joka aiheuttaa vuosittain kymmenien tuhansien ihmisten kuoleman, terveydellisistä haitoista puhumattakaan, ja se on täysin ehkäistävissä. Vaikka Bradford, Hill ja Doll jo vuonna 1950 pystyivät selvästi näyttämään toteen tupakan haittavaikutukset, ei kuluneen parinkymmenen vuoden aikana ole asiassa edistytty juuri lainkaan. Mistä tämä johtuu? Tupakka hyväksytään.”
Arkkiatrin kanssa pohdimmekin, mikä nykypäivän ilmiö voisi olla viidenkymmenen vuoden päästä sellainen, että voi vain ihmetellä kuinka huonosti tai kummallisesti asiaan on suhtauduttu. Keskusteluun nousi esimerkkeinä ADHD:n korostunut diagnostiikka (yli- tai alidiagnostiikka) sekä vuosituhannen vaihteen jälkeisen sukupolven kiintymys ja kasvaminen kiinni ruutuihin ja sosiaaliseen mediaan. Ehkäpä vuosikymmenten jälkeen voimme yhdessä ihmetellä, kuinka outo ilmiö on ollut lapsen kasvaa kiinni älypuhelimessa – tai toki voi olla, että ihmetellään, mikseivät jo taaperot käyttäneet aktiivisemmin tekoälyä ja älylaitteita. Työsavottaa ja vaikutusmahdollisuuksia arkkiatrille on tosiaan tarjolla.
Entä Päivin oma tulevaisuus, mitä se tuo tullessaan? Vastausta tähän hän ei osaa vielä varmaksi sanoa. Päivi jos joku ymmärtää työnsä näkökulmasta elämän häilyvyyden. “[Arkkiatrina toimiminen] on vuodeksi kerrallaan itse asiassa sovittukin. Tämän ikäinen ihminen voi sairastua koska tahansa”, hän ilmaisee suoraan.
Lisäksi hän haluaa etenkin nyt eläkkeellä ollessaan varata aikaa rakkaille ihmisilleen, kuten lapsenlapsilleen. Päivin vaativat työtehtävät ovat edellyttäneet priorisointia, minkä hän kokee osittain rokottaneen yhteistä aikaa omien lapsiensa kanssa. Tämäkin painaa vaakakupissa. Hän haluaa nyt näyttää mallia lääkärikunnalle, että omaa elämää ei kokonaisuudessaan tarvitse uhrata ammatilleen.
Sade on keskustellessamme väistynyt, ja auringonsäteet valaisevat jälleen huonetta. Parituntisesta haastattelusta huokuu tuoreen arkkiatrin vankka ammattitaito, lämminhenkisyys sekä silminnähtävä kiitollisuus niin myönnetystä arvonimestä kuin tehdystä urasta.
Arkkiatriksi valitseminen on saanut hänet ajattelemaan paljon sitä, mitä vuosikymmenten aikana on tullutkaan tehtyä ja saatua aikaiseksi. Lääkärin ammatissa hänelle on selvää, ettei hänen ole koskaan tarvinnut epäillä työnsä merkitystä. Samanaikaisesti hän kokee itse saaneensa paljon työn tarjoamista kanssakäymisistä:
“Kaikkein kiitollisin olen siitä, mitä potilaat ja kollegat ovat opettaneet minulle elämästä.”
Kirjoittajat: Lauri Salaja, Mea Yläsoininmäki-Pyöriä, Janina Gunnar
Kuvat: Janina Gunnar
