Omalääkärimalli tulee nyt ryminällä Suomeen, vaikka hallituksen lupaamaa lisärahoitusta sen kehitystyöhön ei näy. (1) Vaihtoehtoisia järjestämistapoja on useita, ja parhaillaan esimerkiksi Pirkanmaan hyvinvointialueella osalle väestöstä nimetään omaa terveyskeskuslääkäriä, kun taas Länsi-Uudellamaalla käytössä on ammatinharjoittajamalli.
Omalääkärimalliin on päädytty meille kaikille varsin tutuista syistä: hoidon jatkuvuuden ja saatavuuden heikentymisen vuoksi. Kansankielellä ilmaistuna terveyskeskuslääkärin vastaanotolle ei meinaa päästä ja vastassa on aina eri lääkäri. Kaikkialla vaikuttaisi vallitsevan hellyyttävä yksimielisyys siitä, että omalääkärimalli on Suomen terveydenhuollon tulevaisuus ja nykytilanteen ongelmien korjaaja. Terveyskeskuslääkärinä on helppo olla asiasta kansalaisten ja asiantuntijoiden kanssa samaa mieltä. Hoidon jatkuvuus tekee työstä mielekkäämpää ja lisää myös potilaiden tyytyväisyyttä.
Asiantuntijoiden sosiaali- ja terveysministeriölle laatimassa Omalääkäri 2.0 -selvityksen loppuraportissa kerrotaan, että tällä hetkellä vain noin 30 % terveyskeskuksissa työskentelevistä lääkäreistä on yleislääketieteen erikoislääkäreitä (vrt. sairaalaerikoisaloilla 2/3). (2) Tuo jäljelle jäävä 70 % koostuu erikoistuvista lääkäreistä, YEK-vaiheen lääkäreistä ja muiden erikoisalojen terveyskeskusjaksoa suorittavista lääkäreistä. Yllättävän vähälle huomiolle on jäänyt se, että omalääkärinä toimiminen on rajattu visioissa vain yleislääketieteen erikoislääkäreille. Tämä käy ilmi STM:lle laaditusta selvityksestä, ja myös LUVN:in ammatinharjoittajamallin rekrytoinneista, joissa priorisoidaan erikoislääkäreitä. (3) Mitä sitten on suunniteltu tulevaisuudessa koulutusvaiheen lääkäreiden rooliksi terveyskeskuksissa?
Selvityksessä tavoitetilaksi kuvataan seuraavaa: jatkossa yleislääketieteeseen erikoistuvat lääkärit ja terveyskeskuskoulutusjaksoa YEK:in tai muun alan erikoistumisen osana suorittavat hoitaisivat erikoislääkäri-omalääkäreiden väestöä näiden poissaolojen aikana, kouluttajalääkärin ohjauksen alla toimien. Muina aikoina työnkuva koostuisi lyhytaikaisten terveysongelmien hoitamisesta. Käytännössä tämä tarkoittaisi siis terveyskeskusten päivystyksen ja episodivastaanottojen pyörittämistä.
Kauniina tausta-ajatuksena on, että terveyskeskustyö ei kävisi liian kuormittaviksi “kokemattomille” (selvityksessä käytetty sanamuoto) lääkäreille. Mutta minkälaisen vaikutelman tällainen työnkuva antaa yleislääketieteestä erikoisalana, jos terveyskeskuskoulutusjakson aikana pääsee hoitamaan pääasiassa otiitteja, epäspesifiä selkäkipua ja hengitystieinfektioita? Herääkö tällaisen työnkuvan perusteella palo potilaiden hoitamiseen kokonaisvaltaisesti, mitä myös yleislääketieteen keskeisenä arvona pidetään? Entä miten “kokematon” lääkäri sitten yhtäkkiä selviää omalääkärin ajoittain odottamattomistakin poissaoloviikoista, jos hoidon jatkuvuudesta ja monimutkaisemmista tapauksista ei ole juuri mitään kokemusta?
Nuorten lääkäreiden on oltava aktiivisesti mukana keskustelemassa roolistamme perusterveydenhuollon rakenteiden mittavassa muutoksessa. Muutoin vaarana on, että omalääkäriyden sijaan päädymme terveyskeskustyön parhaiden puolien sivustaseuraajiksi.
Elisa Jääskeläinen
Yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri
Omalääkäri
Lähteet
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011487231.html
