Miten minä yhtäkkiä tähän päädyin? Kouluttamaan alansa kovia osaajia, loppuvaiheen erikoistuvia lastenlääkäreitä neonatologian jaksolla. Vasta äsken olin itse alkuvaiheen erikoistuvana opettelemassa perusasioita ennen ensimmäistä päivystystäni. Pian paineet kasvoivat, kohta alkaisi yliopistosairaalan lasten tehon päivystykset. Potilaat ovat niin pieniä, niin sairaita, ja minun pitäisi osata hoitaa kaikki mahdolliset hätätilanteet.
Silmänräpäys, ja sain erikoislääkärin paperit ja huomasinkin olevani seniorin roolissa. En ollut valmistautunut siihen, että pitäisi opettaa muita. Olin edeltävät vuodet keskittynyt täysillä siihen, että oppisin itse edes nippanappa tarpeeksi.
Miten minä – ilman pedagogista koulutusta ja vasta omaa alaani opettelevana – voisin kiireisen työn ohessa vielä kouluttaa muita? Muutos koulutettavasta kouluttajaksi ei tapahdukaan yhtä nopeasti kuin muutos erikoistuvasta erikoislääkäriksi. Enkä usko, että se jää motivaatiosta kiinni, nimittäin kiinnostus koulutusta ja kouluttamista kohtaan on kova. Luulen, että muutos on vaikea, koska olen 16 vuotta opiskellut tullakseni hyväksi lääkäriksi, hyväksi kliinikoksi, ja nyt pitäisikin osata astua sivuun, pitää suu kiinni ja kädet taskussa. Antaa toisen tehdä – silloinkin, kun on kiire ja asiat pitäisi tehdä nopeasti potilasturvallisuudenkin takia.
Otan äskeisen takaisin. Pitäisi minun silti osata avata suuni, mutta sopivalla tavalla: tukea, kannustaa ja kysyä avun tarvetta. Me olemme erilaisia oppijoita: toinen kysyy avoimesti siinä missä toinen jää miettimään yksin. Toinen tarttuu rohkeasti uuteen asiaan, toinen epäröi vielä viidennelläkin kerralla. Kun on itse puhelias ja toimelias, on vaikea muistaa antaa toiselle tilaa ja aikaa.
Tämä riittämättömyys tuntuu ainutlaatuiselta, mutta tutkimusten mukaan en ole yksin. Nuoret kouluttajat kokevat yhtälön usein mahdottomaksi: kliinisen työn kiire vie ajan ohjaamiselta, ja pedagogisen koulutuksen puute jättää työkalupakin tyhjäksi [1,2]. Kun joutuu tinkimään joko potilaan hoidosta tai erikoistuvan opastamisesta, aito halu opettaa voi hautautua paineiden alle.
Miten siis oppisin olemaan hyvä kouluttaja? Miten oppisin ja ehtisin huomioimaan jokaisen erikoistuvan yksilölliset tarpeet? Unelmatilanteessa systeemi joustaisi ja tarjoaisi paremmin aikaa koulutukselle, mutta resursseja emme saa muuttumaan järin nopeasti. Toki voin ja aion hankkia itselleni pedagogista osaamista, ja toivon että saisin kehittää tässä itseäni myös työajalla.
Osa vastauksesta saattaa olla rehellisyys ja avoimuus. Toivon, että te, joita koulutan, uskallatte pyytää ohjausta silloinkin, kun näytän kiireiseltä. Antakaa minulle palautetta, koska minä vasta opettelen tätä. Olen pahoillani niistä hetkistä, jolloin en ole osannut olla se kouluttaja, jonka te ansaitsette. Luulen, että opettelen tätä roolia lopun uraani, mutta ehkä voisimme opetella tätä yhdessä?
Lähteet
[1] Anyiam O et al. Participation in teaching opportunities during core medical training: barriers and enablers. Future Healthc J. 2017;4(2):86-91
[2] Hayden C et al. Understanding junior doctors’ experiences of teaching on the acute take: a qualitative study. BMC Med Educ. 2021;21:383.
Tiina Ukkonen
Lastenlääkäri
NLY Koulutusvaliokunnan jäsen
Lääkäriliiton valtuuskunnan jäsen
