Kolumnin kirjoitushetkellä valmistumiseeni on jäljellä 214 päivää. Opetus itsessään loppuu jo muutamia viikkoja aikaisemmin, joten jäljellä olevat päivät kandina hupenevat suorastaan pelottavan nopeasti. Kursseja on jäljellä hädin tuskin kourallinen, ja yhä useammin joudun toteamaan, että nyt on viimeinen tilaisuus kysyä tietyn erikoisalan asioista ennen valmistumista.
Samalla uudet fuksit ovat aloittamassa opiskelunsa. Kontrasti viiden vuoden takaiseen ensimmäiseen koulupäivään on valtava. Silloin edessä oli aivan uuden ammatin opiskelu, ja vain siihen, että oppi poistumaan rakennuksen oikeasta ovesta kului lähes viikko. Miten sitä selviytyisikään kaikesta tietomäärästä?
Ajatuksena kuuden vuoden koulutus kuulostaa pitkältä – se on melkein neljännes elämästäni valmistuessani. Todellisuudessa kuuteen vuoteen on koitettu sisällyttää hengästyttävä määrä tietotaitoa, jolla meistä opiskelijoista koitetaan leipoa päteviä lääkäreitä. Aiemmin valmistuminen siinsi edessäpäin suurena virstapylväänä, joka on suuri juhla ja jonka jälkeen ovesta astuu ulos täysin valmiita lääkäreitä. Nyt lähinnä kauhistuttaa, että meidät päästetään jo nyt pois. Mitä enemmän pääsen päivystämään ja tekemään lääkärin työtä, sitä enemmän tuntuu, että jokaisella erikoisalalla olisi vielä lisää opeteltavaa.
Omassa kaveripiirissäni kiertää jo vitsinä se, että ehkä muutaman vuoden kuluttua voimme lakata esittelemästä itsemme kandina puhelinkonsultaatioissa. Monen konsultin äänensävy ja asenne tuntuu pehmenevän heti, kun puhelimesta kuuluu väräjävällä äänellä “kandi Nönnönnöö tässä hei, sopiiko konsultoida?”.
Vitsi jaksaa vielä naurattaa, mutta se kertoo myös jotain siitä, millaisena työelämän vaatimukset näyttäytyvät vastavalmistuvalle. Lääketiede alana on valtavan monipuolinen, ja kehityksen jatkaessa marssikulkuaan kaikesta pitäisi edelleen tietää kaikki, tai edes jotakin. Verrattuna vuosituhannen vaihteeseen koko lääkärin toimintaympäristö on muuttunut. Potilaiden vaatimustaso on noussut, ja he ovat nousseet aktiivisiksi toimijoiksi potilas-lääkärisuhteessa. Yhä useammin tohtori Google on mukana vastaanotolla, ja perinteinen oireen seuranta koetaan helposti huonona hoitona.
Myös etävastaanotot ovat tulleet ryminällä käytännössä kaikkiin toimintaympäristöihin. Etäympäristöissä toimiminen on jopa nostettu valmistuvan lääkärin osaamistavoitteisiin. Tähän mennessä asiaa on käsitelty tunnin ajan moniammatillisessa työpajassa, jonka jälkeen päällimmäinen tunne oli kauhu siitä, miten iso osa jopa oleellisesta tiedosta tippuu matkalle tai jää saamatta. Nenänpääindeksistä ei olekaan jauhettu turhaan opiskelujen aikana.
Kuusi vuotta kasvattaa valtavasti, ja lopulta kyse on myös sopeutumisesta uuteen rooliin
Toisaalta kuusi vuotta kasvattaa valtavasti, ja lopulta kyse on myös sopeutumisesta uuteen rooliin. Aiemmin on aina tottunut työskentelemään jonkun ohjauksessa, vaikkakin joskus löyhässä sellaisessa, joten itsenäinen työskentely ajatuksena tuntuu hurjalle. Tunne on melko sama kuin lapsena ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä ajaessa. Lohduttavaa on ollut myös huomata se, että monesta tilanteesta selviää tiedonhakutaidoilla. Eivätkä seniorit, tai konsultitkaan, tiedä kaikesta aivan kaikkea, vaan joutuvat itsekin konsultoimaan ja palaamaan asiaan myöhemmin. Ehkä apupyörät siis joutavatkin jo pois, ja 215 päivän päästä itsensä uskaltaa esitellä jo lääkärinä kandin sijasta.
Ellen Huttunen
SML: hallituksen jäsen
