Hyvinvointialueiden taloustilanne on ollut kuukausi toisensa jälkeen tapetilla. Talousongelmien juuret juontavat pääasiassa niiden rahoitusmalliin. Sen perusajatus on selvä: valtion tulee vastata palveluiden rahoituksesta, jotta kansalaisten oikeus hoitoon ei riipu asuinpaikan veropohjasta.
Käytännössä laki on kuitenkin osoittautunut kompromissiksi, jossa poliittinen tahto, tilastolliset laskentamallit ja terveydenhuollon arkinen todellisuus törmäävät toisiinsa. Aiemmin kuntien vastatessa omien asukkaidensa terveydenhuollon kuluista, saattoi vakava sairastuminen vaikuttaa koko kunnan talouteen. Hyvinvointialueet jakavat tätä taakkaa tasaisemmin, mutta toisaalta alueen yleinen rahattomuus näyttää nyt suuremmalle uhalle kuin mahdollinen yksittäisen kuntalaisen sairastuminen.
Rahoitusmalli perustuu laskennallisiin tekijöihin: väestörakenteeseen, sairastavuuteen, palvelutarpeeseen ja maantieteellisiin olosuhteisiin. Paperilla malli näyttää elegantilta, mutta potilasmassat eivät käyttäydy tilastojen mukaan, eivätkä indeksikorotukset reagoi äkillisiin resurssivajeisiin. Kun alueella syntyy hoitoonpääsyn kriisi, laskennallinen raha ei taivu todelliseen kuormitukseen.
Ensi vuoden alussa ensimmäinen pieni korjaus on tulossa. Aiemmin hyvinvointi- ja terveystoiminta on muodostanut noin 0,9 prosenttia rahoituksesta, mutta ensi vuoden alusta alkaen hyte-toiminnasta tulee 1,5 prosentin osuus rahoitukseen. Vastaavasti tarveperustaisuuden muodostama rahoitus tippuu samassa suhteessa.
Hyvinvointialueiden budjettien suuruusluokassa saatetaan puhua jo suuristakin rahasummista, mutta varsinaisesti mitään uutta rahoitusta ei ole tulossa. Aiemmin hyte-rahoitus tuli kunnilta, mutta soteuudistuksen jälkeen se romahti muutaman vuoden ajaksi. Hyte-rahoitus edustaa teoriassa kaikista kustannustehokkainta terveydenhuoltoa, jonka tarkoituksena on ennaltaehkäistä tulevia kuluja. Vaikutukset tulevat kuitenkin vasta viiveellä, eikä mahdollinen säästö kymmenen vuoden päästä lohduta paljoa yt-neuvotteluiden keskellä.
Lopulta rahoitusmallin onnistumista ei mitata laskelmissa ja PowerPointeissa vaan siinä, miten hyvin järjestelmä pystyy turvaamaan hoidon arjessa – vastaanotoilla, päivystyksissä ja kuntoutuksessa. Tällä hetkellä se ei siinä onnistu. Jos rahoitusmalli ei kykene reagoimaan kasvaviin kustannuksiin, muuttuviin olosuhteisiin tai väestön ikääntymiseen, jää hyvinvointialueiden tehtävä mahdottomaksi.
Lääkärien näkökulmasta keskeistä on, että järjestelmä olisi ennakoitava ja vakaasti rahoitettu, jotta oma työ olisi mielekästä ja potilaat saisivat hoidon ajoissa. Rahoituslaki voi edelleen kehittyä toimivaksi rungoksi, mutta se vaatii suuren remontin. Onneksi viime kuukausien aikana tähän näyttäisi löytyneen halu myös päättäjiltä.
Ellen Huttunen
