Eduskunnan käsiteltävänä on parhaillaan lainsäädäntö, joka mahdollistaisi hoidontarpeen arvioinnin tekemisen automaattisen päätöksenteon avulla – käytännössä siis tekoälyä hyödyntäen. Esimerkiksi terveyspalveluyritys Mehiläinen on ilmoittanut, että sillä on valmius alkaa käyttää tekoälyä nopeastikin hoidon tarpeen arvion apuna, kunhan sääntely asian suhteen saadaan valmiiksi.
Tekoälyä on pidetty tämän vuosisadan sähkövalona eli innovaationa, joka mahdollistaa seuraavan teollisen vallankumouksen. Ihan uskottava ennustus on, että kymmenen vuoden päästä työskentely tekoälyä käyttämättä ei ole mahdollista, vaan uusi teknologia tulee läpäisemään kaikki käytössä olevat sähköiset järjestelmät.
Tekoäly on lyömätön työväline kaikille tietotyöläisille. Erityisen hyvä apu se on lääkärin työssä. Se lukee sekunnissa väsymättä kaikki potilaan potilasasiakirjat ja poimii niistä oleelliset tiedot lääkärin käytettäväksi. Oletettavasti lääkäri voi jatkossa keskustella, chatilla tai puheella, potilaan tautihistorian kanssa. Puhumattakaan siitä, että tekoäly tekee luonnoksen kirjauksista ja lausunnoista. Lopuksi tekoäly koostaa potilaalle jälkikäteen maallikolle ymmärrettävän koosteen vastaanottokäynnistä.
Tekoäly tulee todennäköisesti nostamaan lääkärin työn laatua niin paljon, ettei työskentely ilman sitä olisi eettistäkään. Tekoäly osaa varoittaa potilaan aikaisemmin kokemista lääkehaitoista ja tarjota hoitosuosituksen mukaista hoitoa. Pian on historiaa se aika, kun lääkäri ennen vastaanottoa plärää satojen sivujen potilasasiakirjaa ja toivoo löytävänsä siitä oleelliset tiedot.
Kyse ei siis ole siitä, etteikö tekoäly tulisi osaksi jokaisen potilaan hoitoprosessia. Sen sijaan kysymys on, että millä tasolla tekoäly tekee päätöksiä.
Nyt suunnitellut sovellukset hoidon tarpeen arvion automaattiseen päätöksentekoon lähtevät varsin matalasta riskitasosta. Puhutaan siitä, että automaatio voisi nostaa tautihistorian ja oirekuvan perusteella tunnistettuja riskipotilaita jonon kärkeen. Tai että sairauskertomusmerkintöjen perusteella voitaisiin tunnistaa potilaita, jotka tulisi hoitovajeen vuoksi kontaktoida. On vaikea nähdä, etteikö tämän tasoisia päätöksiä voisi automatisoida.
On silti selvää, että diagnostiikka ja hoidosta päättäminen tulee isossa kuvassa säilymään elävän lääkärin tehtävänä. Potilaiden tilanteet ovat komplekseja ja heillä on hyvin erilaisia preferenssejä hoitonsa suhteen. Hoidosta päättäminen vaatii useimmiten sosiaalista pelisilmää, kykyä punnita potilaan inhimillissesti kokemia hyötyjä ja haittoja ja ennen kaikkea kykyä kantaa vastuu mahdollisista seurauksista. Mitään näistä kone ei tule tekemään.
Parhaimmillaan sekundaaristen asioiden siirtäminen koneelle luo tilaa juuri sille, mitä lääkärit ja potilaat toivovat: aikaa ammattilaisen ja potilaan keskustelulle. Sekin keskustelu on mukava käydä huoneessa, jota sähkövalo valaisee.
LL Joel Kontiainen
Edunvalvontavaliokunnan puheenjohtaja
Nuorten Lääkärien Yhdistys
