Medisiinarien opintie on pitkä ja kivinen, täynnä haasteita ja kovin työläs. Vastineeksi valmistunut kuitenkin saa ylleen arvokkaan ja merkityksellisen lääkäriyden viitan, jonka kautta ylläpidetään ja kehitetään yhteiskuntamme ja sen kansalaisten terveyttä. Tämä kuusivuotinen prosessi kuitenkin vaatii riittävästi käytännön opetusta, jotta vastavalmistunut todella pärjää työssään omilla taidoillaan. Toisaalta ei ole myöskään kohtuullista siirtää opetusvastuuta työympäristöön valmistumisen jälkeen, sillä koulutuksen tulee tapahtua siitä vastaavassa paikassa eli tässä tapauksessa yliopistossa.
Koronapandemia on kurittanut koulutusta sekä sen laatua viimeisten kahden vuoden ajan, eikä vieläkään ole täysin varmaa, mihin suuntaan yhteiskuntamme alkaa liikkumaan viruksen suhteen. Positiivisia merkkejä rajoitusten purusta sekä ”normaaliin” palaamisesta on ollut paljonkin esillä tämän tekstin kirjoittamisen hetkellä, mutta takeita näistä ei tietenkään ole. Uusi ja vakava virusvariantti voisi syöstä meidät takaisin sulkujen ja rajoitusten tielle hyvin odottamatta.
Opetus on sopeutunut alun täyssulkuja lukuun ottamatta suhteellisen hyvin kliinisen opetuksen osalta, mutta erityisesti prekliinisessä opinvaiheessa olevat ja osa ulkomailla opiskelevista kollegoista ovat joutuneet pääosin etämuotoiseen opintoputkeen. Ryhmäytyminen etänä ja erityisesti vieraalla paikkakunnalla asuville on käsittämättömän vaikeaa.
Samaan aikaan, kun etä- ja rajoitettu lähiopetus on muuttanut lääketieteen runkokoulutusta, ollaan kuitenkin OKM:n Visio 2030:n mukaisesti lisäämässä aloituspaikkoja kautta linjan. Vastineeksi lisäyksille saadaan liian vähän taloudellisia resursseja, jolloin medisiinassa nykyiset kliiniset opettajat joutuvat venymään ja opettamaan yhä useampaa opiskelijaa kerralla. Myös opetuspotilaiden kärsivällisyys on koetuksella, kun pienryhmäkoko kasvaa vuosi vuodelta. Rahoituksen vajavuus ei ole pelkästään lääketieteellisen koulutuksen ongelma, mutta sen puute näkyy opetuksessamme todella nopeasti. Voisi mielestäni alkaa puhumaan jo peruskoulutuksen akutisoituvasta ongelmasta, jossa opettajien jaksamisen kantokynnys on lähestymässä.
Poliittisella kentällä kolmantena pyöränä ovat hyvinvointialueet sekä sote-uudistus. Nämä eivät suoraan vaikuta opetukseen ja sen järjestämiseen, mutta epäsuoria vaikutuksia niillä voi olla. Vasta tulevina vuosina tulemme näkemään, onko vaikutus negatiivinen vai kenties positiivinen. Liiallista negatiivisuutta ei toki tule maalailla, mutta lisääntyvä hallinnollinen taakka ei välttämättä ole avain parempaan opetukseen.
Joka tapauksessa käsissämme on tilanne, jossa peruskoulutuksen laatu (joka on edelleen maailman huippua!) on herkässä tilassa.
Meidän tulee omalta osaltamme pyrkiä tukemaan opetuksen laatua perustasolla, jotta erikoistumiskoulutuksen taikka työpaikkojen resursseja ei tarvitsisi käyttää asioihin, joiden opettaminen kuuluisi yliopistoille. Vaikka koronapandemia olisikin väistymässä, haastavat ajat jatkuvat.
Arttu Lahtiharju
Puheenjohtaja, Suomen Medisiinariliitto – Finlands Medicinarförbund ry