Syyskuussa 2018 astelin hymyssä suin Itä-Suomen yliopiston ovista sisään ensimmäistä kertaa. Kaikki 150 uutta lääketieteen opiskelijaa koottiin suureen luentosaliin. Huikkasin varovasti vieressäni istuvalle kiharahiuksiselle tytölle ”hei”. Vaihdoimme muutaman sanan.
Viisi ja puoli vuotta myöhemmin olen istunut tuossa samaisessa luentosalissa lukuisia kertoja, useimmiten tosin hieman vähemmän innoissani kuin tuolloin ensimmäisenä päivänä. Tuo kiharatukkainen tyttö on hyvä ystäväni.
Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, aika on todellakin mennyt nopeasti. Opiskeluvuodet pyörivät mielessäni elokuvamaisena nauhana. Päälimmäisenä mielessä on loputon kiitollisuus. On etuoikeutettua saada opiskella Suomessa lääketiedettä lähes ilmaiseksi. Tiedän olevani myös valtavan onnekas, kun koen löytäneeni oman paikkani lääketieteen loputtoman laajalla kentällä. Tunnen suurta kiitollisuutta myös ystävistäni, järjestötoiminnan korvaamattomista opeista ja opiskelijatapahtumien tuomista ihanista muistoista, joille jo nyt voi lempeästi naurahtaa ja todeta, että ”joskus sitä on näköjään jaksanut”.
Tämän kevään aikana minulta on kysytty useaan otteeseen, miltä valmistuminen tuntuu. Ajatus valmistumisesta tuntuu vielä epärealistiselta; viidesluokkalainen tyttö tuskin olisi osannut kuvitella, että jonain päivänä hänen suurin unelmansa käy toteen ja hänestä tulee lääkäri. Samaan aikaan olen täynnä intoa, sillä ensi syksynä pääsen aloittamaan erikoistumisen rakastamassani työpaikassa.
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin käynyt lukuisia keskusteluja kollegojeni kanssa siitä, kuinka valmistumisen kynnyksellä ahdistus nostaa päätään, kun ei olekaan valmista selkeää suunnitelmaa tulevasta. Yhteiskunta toki meille sellaisen mielellään tarjoaa: erikoistuvan lääkärin oravanpyörä (ja palkkakuoppa) odottavat. Tähän aion itse hypätä, mutta vain siksi, että todella haluan sitä.
On myös täysin hyväksyttävää olla hyppäämättä suoraan viidestä kuuteen vuotta kestävään oravanpyörään.
On myös täysin hyväksyttävää olla hyppäämättä suoraan viidestä kuuteen vuotta kestävään oravanpyörään. Valmistuminen antaa mahdollisuuden kokeilla erilaisia aloja ja työpaikkoja. Ei tarvitse olla valmista suunnitelmaa tai varmuutta ”siitä oikeasta” erikoisalasta. Jokaisella meistä on vapaus ja oikeus etsiä, kokeilla, joskus ehkä vähän eksyäkin ja jossain vaiheessa lopulta löytää se oma juttumme. Ei ole väliä, kestääkö sen löytämisessä vuosi vai viisi, sillä loppujen lopuksi missä tahansa uran vaiheessa on myös mahdollista muuttaa suunnitelmaa.
Näiden sanojen myötä haluan toivottaa kaikille kollegoille, erityisesti tänä keväänä valmistuville, onnea ja rohkeutta tulevaan!
Anette Turunen
hallituksen sihteeri
