MTV:n Viiden jälkeen -ohjelman kulisseissa 6. vuoden lääketieteen kandi, neurokirurgian ja epidemiologian tutkija, Ilari Rautalin, 25, valmistautuu haastatteluun. Stroke on juuri julkaissut miehen kaksostutkimusartikkelin, joka osoittaa ensimmäistä kertaa maailmassa todellisen syy-seuraussuhteen tupakoinnin ja lukinkalvonalaisen aivoverenvuodon välillä. Rautalinin on avattava suorassa lähetyksessä, mitä mediahuomiota niittäneen julkaisun löydökset todella merkitsevät. Reilussa 7 minuutissa nuori kanditutkija esittelee pioneeritutkimuksensa selkokielellä, selventää, miksi eri tupakkatuotteiden haittoja ei voi suoraan verrata ja pitää katsojille mini-intervention tupakoinnin lopettamisen hyödyistä. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Päätimme selvittää, millainen Rautalinin matka nuoreksi tutkijaksi on ollut.
Futari, sprintteri, tohtori
Rautalin ei ole vielä edes lisensiaatti, mutta hän on tehnyt tutkimusta heti ensimmäisestä opiskeluvuodestaan Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa nyt liki viiden vuoden ajan. Tutkimusura tempasi miehen mukaansa palkitsevan syväriprojektin kautta, vaikka siinä vaiheessa Rautalin ei ajatellut olevansa erityisen tutkimusorientoitunut. Vuosien kuluessa hänestä on kasvanut intohimoinen, päämäärätietoinen ja aikaansaava nuori tutkija, joka ei epäröi ottaa haasteita vastaan ja laittaa itseään likoon.
Rautalinilla on vahva kilpaurheilutausta, joka on jättänyt pysyvän jäljen miehen identiteettiin ja työmoraaliin. Energinen hulivilipoika aloitti futaamisen jo 3-vuotiaana: kun isoveli pelasi jalkapalloa, täytyi pikkuveljenkin päästä kentälle. Yläasteella ja lukiossa Rautalin kiersi futiksen maajoukkueleirejä ja urheili ansiokkaasti SM-tasolla. Joukkuepelaaminen vahvisti Rautalinin yhteistyötaitoja, ja kilpaurheilu opetti, mitä tavoitteiden eteen työskentely vaatii. Toisaalta urheilu opetti myös häviämään ja sietämään sitä, että aina ei voi olla paras, vaikka tekisi parhaansa.
– Peruskoulun ajan annoin kaikkeni kilpaurheilulle. Lukiossa huomasin, että se ei enää antanutkaan yhtä paljon kuin otti. Tuli loukkaantumisia ja epäonnistumisia, vaikka tein parhaani ja annoin kaikkeni. Myös motivaatio päivittäiseen treenaamiseen kärsi. Jossain vaiheessa tuli fiilis, että onko tässä enää mitään järkeä, Rautalin muistelee.
Tämä ajatus oli käänteentekevä. Rautalin kaipasi uutta intohimoa elämäänsä kilpaurheilu-uran lähestyessä loppuaan. Vastaus löytyi lääketieteestä, ja mies alkoi paahtaa täysillä pääsykokeisiin. Vuonna 2015 työ palkittiin, ja Rautalinista tuli lääketieteen ylioppilas. Oli aika muuttaa Oulusta Helsinkiin.
Tutkimusta ja matkailua
Yliopisto-opintojen alussa nuoren ja uteliaan medisiinarin prioriteetti oli nähdä maailmaa myös Suomen ulkopuolella mahdollisimman pian. Lienikö sattumaa, että kansainvälisyydestä kiinnostuneena Rautalin osallistui ensimmäisenä opintosyksynään Lääkärin työ ulkomailla -tapahtumaan, jossa hän kohtasi ensi kertaa tulevan ohjaajansa neurokirurgi Miikka Korjan.
– Minulla oli mielikuva, että tutkimus on pipetin varressa olemista, eikä se kiinnostanut lainkaan. Olin hakenut lääkikseen alan ihmisläheisyyden vuoksi, eikä tutkimus sopinut siihen visioon. Korja veti tapahtumassa aikamoisen shown kertoessaan työ- ja tutkimuskokemuksistaan Jenkeissä ja Australiassa. Hän sai neurokirurgian tutkimuksen kuulostamaan tärkeältä, mielenkiintoiselta ja coolilta. Lähdin heti tiedustelemaan tutkimusmahdollisuuksia neurologeilta ja neurokirurgeilta. Alussa tavoite oli saada syvärit äkkiä alta pois, ja väikkäriä en osannut siinä vaiheessa edes miettiä. Lopulta juuri Korja tarjosi minulle vaativaa tutkimusprojektia liikunnan ja lukinkalvonalaisen verenvuodon yhteydestä. 5 sekunnin harkinnan jälkeen sanoin kyllä. Se olikin sitten menoa.
Lääkiksen ensimmäisinä kesinä Rautalin pääsi inspiroitumaan tutkimuksesta myös ulkomailla. Yksi unohtumattomimmista matkoista oli tutkimusvaihto São Paolossa selvittämässä keihäsrauskujen myrkyn potentiaalia analgeettina. Rautalin muistaa yhä, miten São Paoloon yliopistolle saavuttuaan hänet otettiin vastaan suuren tervetuloseremonian, halausten ja poskisuudelmien saattelemana kuin perheenjäsen. Hänen Facebook-profiilikuvansa oli printattu ja levitetty ympäri yliopiston seiniä varustettuna tekstillä ”olkaa erityisen mukavia hänelle”. Se oli hillitystä suomalaismiehestä häkellyttävää. Ensimmäisinä työpäivinään São Paolossa Rautalin löysi itsensä veneestä kalastamasta keihäsrauskuja tutkimusta varten. Kokemus jätti lähtemättömän jäljen.
– Siinä kohtaa viimeistään silmäni avautuivat tutkimuksen monipuolisuudelle ja sen tarjoamille laaja-alaisille mahdollisuuksille. Vaihto São Paolossa oli ihan utopistinen: se oli toinen maailma ja huikea sellainen, Rautalin muistelee silmät loistaen.
Alussa en tajunnu mittää!
Suomessa Rautalin hyppäsi tutkijanurallaan suoraa syvään päähän FINRISKI-dataa analysoivan syväriprojektinsa parissa. Tutkimus alkoi tuntua omalta jutulta vasta pikku hiljaa projektin edistyessä, eikä Rautalin ensimmäisen vuoden opiskelijana osannut vielä aavistaa, mihin se hänet veisi.
– Alussa en tajunnu mittää! Muistan, että olin ihan pihalla ja ymmärsin ensimmäisestä ohjaajalta saamastani sähköpostista ehkä 10 %. Onneksi Google auttoi, kun vertaistukea ei silloin vielä oikein ollut. Muistan, miten minulla oli alussa tarve näyttää osaamiseni ja tehdä vaikutus tehokkuudellani. Otin heti jäätävän spurtin ja tein tutkimusta yötä päivää. Kun lähetin aikaansaannokseni ylpeänä ohjaajilleni, sain vastaukseksi “hyvältä näyttää, mutta mietitäänpä kaikki vielä alusta”, Rautalin nauraa.
Vasta jälkeenpäin Rautalinille on avautunut, millainen kultakimpale FINRISKI aineistona on. Ymmärrys tutkimusprojektista lisääntyi koko ajan aina syventävän tutkielman kirjoittamiseen asti ja vielä sen jälkeenkin.
– Minulle ei ollut valmiina erillistä syväriprojektia, vaan tutkimusprojekti, johon liityin, oli osa isompaa maailmanluokan tutkimusta. Se oli niin iso pala kakkua, että en rehellisesti sanottuna ensimmäisen vuoden opiskelijana ymmärtänyt kaikkea, mitä tutkimusprosessissa tapahtui ja mitä paperissa todella luki! Vasta kirjoittaessani artikkelin pohjalta omaa syventävää tutkielmaani aloin todella ymmärtää, mitä tutkimuksessa oli tehty. Käyttämieni data-analyysien pohjimmaisen merkityksen taas olen oppinut vasta vuosien kuluessa oman väitöskirjani ollessa loppusuoralla. Tutkijana kasvaminen ottaa aikansa, ja toivoisin, että jokainen aloitteleva tutkija tiedostaa tämän ja antaa itselleen aikaa kehittyä. Parasta on katsoa taaksepäin ja nähdä, miten pitkälle ensimmäisestä artikkelista on tultu, Rautalin pohtii.
I have not seen any patients yet
Tutkimusta tekevän on syytä olla pitkäjänteinen ja joustava. On osattava varautua myös niihin työvaiheisiin, jotka eivät ole palkitsevia ja mielekkäitä tai mene odotusten mukaan. Rautalinin ensimmäisen artikkelin julkaisussa ja syväreissä meni kaikkiaan kaksi vuotta, kun paperi kiersi yli 10 lehdessä ennen julkaisua. Samaan aikaan miehen into tutkimusta kohtaan alkoi kuitenkin kasvaa, ja hänen katseensa siirtyi jo väitöskirjaan. Seuraavaksi oli pureuduttava syvemmälle omaan aiheeseen, ja hän alkoi kirjoittaa systemaattista katsausta lihavuuden ja SAV:n välisestä yhteydestä.
– Ajattelin ensimmäisen artikkelin jälkeen, että toinen projekti olisi helpompi, nopeampi ja suoraviivaisempi. Toisin kävi. Katsausartikkeli osoittautui todelliseksi työmaaksi: tutkimuksia oli vähän, niiden laatu oli heikkoa ja tulosten luotettavuus vaihtelevaa. Välillä tuntui, ettei projektista löytynyt mitään kiinnostavaa, mutta ohjaajien vaatimustason ollessa korkea täytyi projektia hioa edestakaisin ja ottaa alusta useita kertoja. Se opetti kärsivällisyyttä, Rautalin summaa.
Motivaatio pysyi yllä, sillä neurokirurgian tutkimusryhmä avasi lisää ovia ulkomaille. Rautalin lähti Venetsiaan Euroopan neurokirugijärjestön, EANS:in, konferenssiin esittelemään ensimmäistä artikkeliaan ja myöhemmin hän matkasi Zurichiin vuorimaisemiin ja Torontoon Niagaran putouksille selvittämään, miten kliininen ja tutkimustyö on mahdollista yhdistää eri maiden neurokirurgisissa klinikoissa.
– Hauskinta Venetsian reissussa oli, että en ollut siihen mennessä edes suorittanut neurologian ja neurokirurgian opintojaksoa. Mietin, että jos joku kysyy jotain potilaiden hoidosta, sanon vain, että “I have not seen any patients yet…”, tutkija kertoo huvittuneena.
Ei määrä vaan laatu
Neurokirurgialla tutkimusmahdollisuudet ovat rajattomat. Tähän mennessä Rautalin on ollut mukana kymmenissä projekteissa ja kirjoittanut toistakymmentä artikkelia, joista 8 on julkaistu Rautalin I- tai II-kirjoittajana. Yksi tuoreimmista on SAV:n ja tupakoinnin yhteyttä käsittelevä kaksostutkimus:
– Olin edeltävän vuoden aikana käyttänyt satoja tunteja erääseen yhteistyöprojektiin, joka kuitenkin lopulta kariutui. Tällöin tuntui, että kaikki työ oli mennyt hukkaan. Se oli raadollista. Sattumalta juuri silloin toinen väitöskirjaohjaajistani, geneettisen epidemiologian professori Jaakko Kaprio, otti yhteyttä ja ehdotti uutta projektia, jossa aineisto oli data-analyysiä vaille valmiina. Kirjoitimme jutun purkkiin parissa viikossa, ja se julkaistiin ensimmäisessä lehdessä, johon sitä tarjottiin. Joskus käy näinkin, Rautalin toteaa.
Neurokirurgian erikoisala on ahkera tieteellisten paperien tuottaja. Rautalin kuitenkin katsoo, että julkaisujen laatu ei saa kärsiä suuresta määrästä.
- Nykypäivänä kannustetaan tekemään tutkimusta, mikä on minusta lähtökohtaisesti hyvä asia. Joskus tutkimuksen laatuun panostaminen voi kuitenkin jäädä väitöskirjaan vaadittavan julkaisumäärän jalkoihin. Myös tutkimuksen jatkuvuus saattaa unohtua, jos mennään pelkkä väitöskirjaprojekti edellä, Rautalin pohtii.
Tällä hetkellä Rautalin toimii päätutkijana useissa kotimaisissa ja kansainvälisissä yhteistyöprojekteissa, joissa analysoidaan rekisteri- ja elintapatietoja sadoistatuhansista tutkimushenkilöistä ympäri maailman. Väitöskirjan rakenne on hahmottumassa koskemaan elämäntapariippuvaisten tekijöiden, kuten lihavuuden, liikunnan ja tupakan, vaikutusta SAV-riskiin ja -kuolleisuuteen.
– Tavoitteena ensi vuodelle on valmistua lääkäriksi, väitellä lääketieteen tohtoriksi, aloittaa kliininen työ terveyskeskuksessa ja hakea dosentuuria Helsingin yliopistosta. Aloitin vastikään myös itse väitöskirjaohjaajana tutkimusryhmässämme, mikä toimii toivottavasti tulevaisuudessa siltana kliinisen työn ja tutkimuksen välillä. Lähivuosien unelma olisi lähteä post-doccaamaan ulkomaille ja aloittaa neurokirurgian erikoistumiskoulutus, Rautalin maalailee.
1 + 1 + 1 > 3
Sana tasapainoinen kuvaa Rautalinia hyvin. Hän on energinen mutta rauhallinen, sosiaalinen mutta ei päällepäsmäri. Hän kysyy ja kuuntelee ennen kuin jakaa omia mielipiteitään. Tutkimustyö, salitreeni ja lääketieteen perusopinnot täyttävät sopivassa suhteessa nuoren tutkijan päivät. Perheen, ystävien ja ohjaajien tärkeys nousee keskustelussa toistuvasti esiin.
– Olen matkan varrella oppinut nauttimaan pienistä ja arkisista asioista. Aina ei ehdi kaikkialle, mutta onneksi kaverit ja perhe ymmärtävät sen. Myös puolison roolia tukijana ja tsempparina arjen keskellä en voi tarpeeksi omalla kohdallani korostaa, Rautalin kuvaa.
– Omalla tutkijan urallani palaset ovat loksahtaneet upeasti kohdilleen. Työmpäristöllä on ollut todella iso merkitys: Olen löytänyt ryhmän, jossa olen saanut ulosmitata oman potentiaalini. Oman suorituskyvyn rajoja on yhdessä ohjaajien kanssa haettu ja ehkä jopa välillä saavutettu. Omassa tutkimustyössäni olen havainnut kolme tärkeää komponenttia: sisäinen motivaatio, sparraavat mutta rakentavaa ja rehellistä kritiikkiä antavat ohjaajat sekä muu elämä, kuten samankaltaisessa tilanteessa olevat ystävät, joiden vertaistuki on auttanut käymään läpi erilaisia vaiheita yhdessä. Homma toimisi varmasti myös ilman kaikkia kolmea komponenttia, mutta toisaalta näkisin, että ne vaikuttavat kokonaisuuteen synergistisesti. Omalla kohdallani 1+1+1 on ollut paljon enemmän kuin 3, Rautalin jäsentelee.
Rautalinin mukaan lääketieteen opintojen ohella tehtävän tutkimuksen eräänä kulmakivenä voi pitää hyvää priorisointikykyä ja tehokasta opiskelutekniikkaa.
– En pidä tehtävälistaa tai kirjaa työaikataulusuunnitelmia ylös. Suunnittelen yleensä päivän kerrallaan. Joustavuus on ollut tärkeä taito. Jos jonain päivänä tutkimus ei suju, fokusoin silloin opiskeluun. Vastaavasti upotan salitreenejä arkeeni itselleni sopivina ajankohtina vastapainoksi koneella istumiselle. Opiskelun suhteen olen huomannut, että rennolla otteella, oleellisten asioiden lukemisella sekä isojen kokonaisuuksien hahmottamisella olen saanut huomattavasti parempia tuloksia kuin tarkkojen yksityiskohtien armottomalla pänttäämisellä, Rautalin kuvaa.
Tutkijana kasvaminen ei ole lineaarista
– Sanotaan, että kova työ palkitaan. Itselläni kesti pitkään oivaltaa, että palkinnot eivät todellakaan aina tule heti tai edes lineaarisesti suhteessa käytettyyn aikaan ja vaivaan! Vasta jälkeenpäin olen omakohtaisesti kokenut, että vaikka välitöntä palkintoa ei tule, sen saattaa saada myöhemmin, jopa hyvinkin yllättävässä tilanteessa, Rautalin kertoo.
Nyt lähes kymmenen vuotta kilpaurheilun lopettamisen jälkeen Rautalin on havainnut, etteivät urheiluun käytetty aika ja panostus ole menneet hukkaan.
– Vaikken saavuttanutkaan kilpaurheilussa juuri sitä, mitä alun perin tavoittelin, koen, että siihen investoiminen on maksanut itsensä lopulta moninkertaisesti takaisin. Näen kilpaurheilussa ja tutkimuksessa paljon samaa. Kliinisessä työssä konkreettisen jäljen ja palautteen saa yleensä suhteellisen lyhyessä ajassa. Tutkimuksessa aikajänne ja tempo on toisenlaista. Olen tehnyt ja teen yhä usein työtä, joka tekohetkellä tuntuu täysin turhalta, ja saattaa mennä vuosia ennen kuin tällaisen työn merkitys tulee ilmi. Konkreettiset palkinnot ja tunnustukset, kuten apurahat, stipendit, julkaisut, lehti- ja tv-haastattelut tai omaan tutkimukseen pohjautuvat uudet kliiniset hoitosuositukset voivat ottaa jopa kymmeniä vuosia. Kuitenkin juuri laadukkaalla tutkimustyöllä voi parhaillaan vaikuttaa suhteellisen lyhyessä ajassa jopa miljoonien ihmisten hyvinvointiin, Rautalin summaa.
Elämä on nyt ja huominen on huomenna
– Omalla kohdallani avain jaksamiseen on antoisa ja oikeasti mielenkiintoinen tekeminen, jossa koen olevani hyvä, voivani jatkuvasti kehittyä ja mennä eteenpäin. Oma periaatteeni on, että kun oman jutun löytää, olipa se konkreettisesti mitä tahansa, siihen kannattaa satsata. Itselläni se tarkoittaa nyt pitkälti uraa. En halua harmitella myöhemmin sitä, että elin joidenkin muiden tai yhteiskunnan asettamia unelmia. Kun tekee omaa juttua, motivaatio tulee sisältä, rakkaudesta lajiin, ja se näkyy myös työn laadussa. Näkisin, että laadukkaan tutkimuksen takana on lopulta tutkija itse: oma into, halu ja tavoite tehdä tasokasta ja vaikuttavaa tutkimusta sekä jatkuva pyrkimys haastaa ja kehittää itseään. Vaikka elänkin nyt ura edellä, tiedostan, että kaikella on aikansa: omat prioriteetit muuttuvat varmasti ajan myötä, mutta uskon, että periaatteet niiden ympärillä säilyvät koko elämän.
Kuka?
Ilari Rautalin, 25, LK, neurokirurgian ja epidemiologian tutkija, Helsingin yliopisto
Asuu Helsingin Pitäjänmäellä avopuolison kanssa
Teksti: Saana Mäenpää
Kuvat: Onni Jaskari
