Viimeaikainen julkinen keskustelu maalaa vahvasti kuvaa siitä, että laahaava talouskasvu ja siitä aiheutuva säästötarve uhkaavat hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Haluan haastaa tämän näkemyksen ja väitän, ettei hyvinvointivaltiota uhkaa vain rahan vaan myös empatian puute.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut menestystarina demokratian ja tasa-arvon näkökulmasta. Laajat ja toimivat peruspalvelut ovat tuottaneet hyvinvointia, luoneet vahvan luottamuksen valtioon ja samalla myös perustelun korkealle veroasteelle. Vahvasti progressiivinen verotus puolestaan on tasannut tehokkaasti tuloeroja, millä on ollut yhteiskuntaa vakauttava vaikutus.
Yhdeksänkymmentäluvun laman jälkeen hyvinvointivaltion peruspilarien, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon, rahoitusta on juustohöylätty tasaiseen tahtiin. Viimeistään nyt vuosia jatkunut taloudellinen kurjistaminen alkaa näkyä selvästi myös palveluiden laadussa. Se rapauttaa hiljalleen kansalaisten luottamusta järjestelmän toimivuuteen ja hyvinvointivaltioon itsessään. Terveydenhuollossa tämä näkyy esimerkiksi yksityisten terveysvakuutusten määrän kasvuna.
Laahaavan rahoituksen lisäksi toinen hyvinvointivaltiota uhkaava tekijä on asenneilmapiirin muutos
Laahaavan rahoituksen lisäksi toinen hyvinvointivaltiota uhkaava tekijä on asenneilmapiirin muutos, kun yhteiskunta on muuttunut selkeästi aiempaa individualistisemmaksi. Lisäksi samaan aikaan empatia muita ryhmiä kohtaan on vähentynyt. Aikanaan suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin yhteen hiileen puhaltamalla, mutta nykyään vaikuttaa siltä, että tärkeämpää on oman veroprosentin minimointi.
Yksi hyvinvointivaltion perusajatuksista on ollut, että kaikista pidetään huolta, mutta empatian vähentyessä myös tämä periaate on uhattuna. Hupeneva empatia tarjoaa otollista maaperää yhteiskunnan turvaverkkojen purkamiselle. Miksi yhteiskunnan pitäisi pitää heikommista huolta, kun jokainen on kerta oman onnensa seppä? Jos asenteet yhteiskunnassamme muuttuvat jatkossa aina vain kovemmiksi, tarkoittaa se kylmää kyytiä koko hyvinvointivaltiolle.
Empatiavaje on omalla tavallaan myös saavuttanut terveydenhuollon. Rahoituksen ja resurssien kiristyessä potilaat nähdään välillä pelkästään suoritteina tai taakkana, joka pitää lapioida mahdollisimman tehokkaasti eteenpäin. Kiireen lisääntyessä ei myöskään aina riitä aikaa huolehtia jatkohoidon toteutumisesta, minkä seurauksena tuntuu siltä, että potilaat heitetään vapaapudotukseen ja toivotaan, että kyllä joku siellä toisessa päässä ottaa koppia.
Mitä me voisimme terveydenhuollossa tehdä tilanteen parantamiseksi? Terveydenhuollon rahoitukseen on järjestelmän sisältä hyvin hankala vaikuttaa, mutta sen sijaan vaikutusmahdollisuudet toimintatapoihin ovat huomattavasti paremmat.
Luottamus järjestelmään lähtee siitä, että ihmiset kokevat tulleensa kohdatuksi. Meidän pitäisi pyrkiä siihen, että järjestelmässä potilaat kohdattaisiin ensisijaisesti ihmisinä eikä vain suoritteina. Hyvä olisi myös huolehtia, että joku ottaa potilaista koppia siellä toisessa päässä hoitoketjun jokaisessa vaiheessa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että terveydenhuoltojärjestelmässä olisi tilaa empatialle ja välittämiselle.
Anssi Mykkänen
Terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
