Tämän lehden Edunvalvonnan perusteet -palstalla käydään läpi KVTES:n ja Lääkärisopimuksen mukaisia lepoa ja lomia. Sallimmeko tuon levon itsellemme ja muille?
Jopa ruokataukoon on välillä vaikea saada lupa itseltään.
Siitä huolimatta, että lounaan päivittäinen tarve ja hyöty on selvä. Taukojen herättämä syyllisyydentunto ei ole ihme, sillä ympäröivä työkulttuurimme ei salli inhimillisyyttä.
Kulttuurin muutos vaatii uutta mielentilaa. Tauon pitämisen on oltava sallittavaa, kannustettavaa ja ihailtavaa, sillä edistäväthän tauot työntekijän työhyvinvointia ja terveyttä eli edelleen myös työtehoa. Tauko ei ole työtahtia heikentävä synti vaan inhimillinen tarve, jonka avulla biologinen koneistomme jaksaa toimia.
Lääkäreiden työn kuormittavuudesta erityisesti perusterveydenhuollossa ja päivystyksessä on puhuttu jo pitkään, ja taisteluja luvallisen levon saamiseksi on käyty yhtä kauan. Aikanaan yön yli kestäneen päivystyksen jälkeen töitä jatkettiin toista vuorokautta putkeen. Viimein Lääkärisopimukseen kirjattiin, että työpaikkapäivystyksen jälkeinen päivä on suunniteltava vapaaksi.
Tämän hetken tunnetuin kiista levosta liittyy niin ikään päivystämiseen. Kyse on työaikalain uudistuksen tuomasta vuorokausilevosta (”viranhaltijalle on annettava jokaisen työvuoron alkamista seuraavan 24 tunnin aikana vähintään 11 tunnin keskeytymätön lepoaika”) ja mahdollisuudesta luistaa siitä, mikäli ”viranhaltijalla on mahdollisuus työrupeaman aikana klo 23–8 välillä vähintään 3 tunnin keskeytymättömään lepoon”. Kolmen tunnin lepo toteutuu kentän kuulumisten perusteella huonosti, eikä levon rikkoutumisesta rangaista muita, kuin väsynyttä päivystäjää. (Lääkärisopimus luku III 5§)
Vuorokausilepo ei ole ainoa hämmentävä sopimuksiin kirjattu tauko. Päivittäinen ruokailutaukokin saisi olla vain 15–20 minuuttia. Paikoitellen tauko toteutuu tätäkin lyhyempänä. Työpäivän aikaisten palautumistaukojen pitäisi olla tänä päivänä itsestäänselvyys, minkä vuoksi sopimuksen kirjaus 10 minuutin kahvitauosta on niin ikään huolestuttava – pitäisihän sellaisen tauon olla kirjaamattakin itsestäänselvyys.
Taktikoin kerran terveyskeskuksessa suunnittelemalla lounastauon kohdalle 30 minuuttia toimistoaikaa ja 30 minuuttia ruokataukoa. Tavoittelin mahdollisuutta ruokailla, vaikka aikataulu aamulla venyisikin, ja toisaalta aikataulujen pitäessä olisin toimistoajalla voinut tehdä kirjallisia töitä. Silloinen ylilääkäri tokaisi, ettei moinen tunnin tauko ajanvarauskirjassa ole soveliasta ja näyttää ulkoa päin tarkasteltuna pahalta. Vaihdoin työpaikkaa, mutta sitä ennen pidin suunnittelemastani taktiikasta kiinni ja saatoin ottaa 5–10 minuutin nokosia iltapäivän toimistoajalla. Teen töitä hyvinvoinnin ehdoilla.
Seuraavassa työpaikassani hyvää ilmapiiriä luova kollega houkutteli kaikki syömään aina samaan aikaan ja sen jälkeen kahvittelemaan, kunnes riittävän tauottelun jälkeen kannusti takaisin töihin. Tänne päätin jäädä, sillä arvostin niin lämmintä ja kannustavaa työilmapiiriä, työporukkaa kuin ennen kaikkea lepoa ja ruokaa.
Haluan antaa Sinulle luvan levätä, ottaa riittävän pitkän tauon ruokailla ja huolehtia itsestäsi. En näe lainkaan hupsuna ajatuksena torkahtaa hetkeksi kesken työpäivän ja toivon, että vapaa-aikasi koittaa sovittuna hetkenä ja on palauttava. Tietystikään minulla ei ole minkään valtakunnan oikeutta tuota oikeasti luvata. Itselleni olen tuon luvan kuitenkin antanut. Kun ensin itse hyväksyy olevansa kuolevainen psykofyysissosiaalinen olento ja sallii itselleen palautumistauot, on ne helppo sallia muillekin. Näin palautumista edistävä työkulttuuri luodaan ja levot otetaan tosissaan.
Sonja Aukee
Edunvalvontavaliokunnan puheenjohtaja, NLY
