Kesäkuun alussa Sallan terveyskeskuksen vaatevarastolta meinasivat loppua lääkärintakit ja kahvihuoneesta penkit, kun terveyskeskuksessa aloitti neljä amanuenssia. Manujen lisäksi 3 400 hengen kunnassa oli tuolloin kesäkandit mukaan lukien kahdeksan lääkäriä, joista osa toki lomaili vuorollaan. Tämä on kahden nuoren lääkärin ja neljän kokeneen opiskelijan esittämä tapausselostus, jossa käydään läpi sitä, millainen mieli amanuenssipätkästä jäi manuille, ohjaajille ja potilaille. Lisäksi pallotellaan ajatuksia ohjauksen järjestämisestä mahdollisimman mielekkäällä ja tehokkaalla tavalla.
Terveyskeskustyö amanuenssien silmin
Etukäteen meillä ei ollut kovin selkeää kuvaa siitä, mitä terveyskeskuksen amanuenssuurijaksolla tapahtuisi. Päällimmäisenä odotimme potilaiden kohtaamista ja mahdollisuutta päästä tekemään erilaisia toimenpiteitä kuten kanyloimaan ja suturoimaan. Uuteen paikkaan mennessä toki mietitytti myös se, miten meidät otetaan vastaan ja pääsemmekö tekemään asioita vai onko roolimme enemmänkin seurata vierestä seinäruusuina.
Jakson aikana pääsimme itse ottamaan potilaita vastaan ja tekemään paljon erilaisia toimenpiteitä, mikä yllätti positiivisesti. Pääsimme kaikki tekemään muun muassa gynekologisen tutkimuksen ja suturoimaan. Samojen asioiden toistuessa ehti lyhyessäkin ajassa oppimaan yllättävän paljon anamneesin ottoa ja potilaiden tutkimista. Potilaiden kanssa oppi myös olemaan luontevammin ja kohdentamaan kysymyksiä eri lailla eri potilasryhmille.
Mielekkäintä ajankäyttöä olivat potilaskontaktit, joissa saimme ensin käydä itsenäisesti tutkimassa ja haastattelemassa potilaan ja sen jälkeen tilanne käytiin läpi ohjaavan lääkärin kanssa.
Ennen potilaan haastattelua kertasimme, mitä kunkin tyyppisen potilaan kohdalla on tärkeää muistaa anamneesissa ja statuksessa. Oman tutkimisen jälkeen ohjaaja saattoi vielä täydentää tutkimusta, jolloin oppi samalla itse asioita, joita oli jäänyt kysymättä tai tutkimatta. Päivystyksessä omien potilaiden järjestäminen oli helpointa, ja siellä viihdyimmekin erityisen hyvin. Kuitenkin myös jakson monipuolisuus oli mielekästä ja oli mukava käydä tutustumassa mm. neuvolaan, vuodeosastotyöhön ja polin toimintaan.
Toisinaan pelkkä vastaanottojen seuranta saattoi käydä tylsäksi ja olla keskittymisen kannalta haastavaa. Myös seuraamisella oli kuitenkin paikkansa, ja esimerkiksi ensimmäisen diabetestarkastuksen näkemisen jälkeen osasi tutkia samanlaisen potilaan itsenäisesti.
Joskus ohjaaja saattoi etukäteen pyytää kiinnittämään huomiota esimerkiksi ihottuman kuvailuun, mikä aktivoi vastaanoton seuraamista.
Oli myös huojentavaa, että missään vaiheessa emme joutuneet pelkiksi ”epikriisikoneiksi”.
Rento työilmapiiri ja ohjaajilta saatu tasavertainen kohtelu olivat tärkeitä tekijöitä jakson onnistumisen kannalta.
Epäonnistumista ei tarvinnut pelätä, asioita uskalsi kysyä ja uusia toimintatapoja tai omia toiveita ehdottaa. Asioita tehdessä pystyi luottamaan siihen, että mikäli jotain tekisi väärin, korjattaisiin moka hyvässä hengessä ilman vaaraa kasvojen menetyksestä potilaan edessä ja samalla saisi arvokasta oppia. Omasta toiminnasta sai siis sekä positiivista että rakentavaa palautetta. Lisäksi jaksolla ei tullut kuvaa, että olisimme olleet tiellä tai epätoivottuja, vaan päinvastoin myös meidän työpanostamme ja ideoitamme arvostettiin.
Mieleenpainuvia hetkiä olivat potilaskontaktit, joissa huomasi osaavansa ja oppineensa. Sallan puitteet ja retket tuntureille viimeistelivät amanuenssuurikokemuksen. Kesäpesti ei ainakaan romuttanut kuvaa Lapista, ja jatkossakin Lapissa voisi olla kiva työskennellä!
Amanuenssit Anna Santaharju, Jenna-Julia Toivonen, Lumi Tran ja Noora Kaartinen
Nuorten lääkärien ajatuksia ohjaamisesta
Amanuenssit esiteltiin potilaille lääkäriopiskelijoina tai nuorempina kollegoina, jotka ovat mukana vastaanotolla. Potilaalta ei erikseen kysytty sopiiko amanuenssin osallistuminen, mutta mikäli potilas itse tätä vastusti, potilaan toivetta kunnioitettiin. Useimmat potilaat olivat erittäin tyytyväisiä, kun saivat oikein kahden lääkärin hoitoa.
Vastaanottojen aikana saatettiin potilaalle kertoa hieman tavanomaista tarkemmin vaivan luonteesta tai diagnoosista, jolloin sekä potilas että amanuenssi saivat oppia.
Kaikki lääkärit ohjasivat hieman eri tavoin, mutta suosituiksi nousivat tyylit, joissa amanuenssit pääsivät itse tekemään mahdollisimman paljon. Tämä onnistui muun muassa siten, että opiskelija aloitti itse vastaanotolla haastattelun ja tutkimisen. Ohjaaja seurasi vieressä tarvittaessa täydentäen ja lopulta muodostaen hoitosuunnitelman. Varsinkin loppujaksosta amanuenssit pääsivät myös itse ehdottamaan diagnooseja ja hoitolinjauksia. Toisena tapana oli se, että amanuenssi otti itse potilaan vastaan erillisessä huoneessa, minkä jälkeen hän esitteli tapauksen ohjaajalle ja yhdessä käytiin vielä tapaamassa potilas ja tekemässä jatkosuunnitelma. Tässä tyylissä ohjaaja saattoi itse lähteä hetkeksi ylimääräiselle kahvitauolle tai kiireisenä päivänä jäädä tekemään opiskelijan tutkimusten aikana omia paperihommia tai ottamaan vastaan toisia potilaita. Tällä tavoin esimerkiksi ruuhkaisella kiirevastaanotolla ohjauksesta saatiin ajankäytöllisesti tehokkaampaa.
Terveyskeskuksen poliklinikalla oli vain viisi lääkärinhuonetta, ja aluksi meinattiin jäätyä tilanpuutteen aiheuttaman ongelman edessä. Nopeasti amanuenssien itsenäiselle työskentelylle löytyi kuitenkin ylimääräisiä tiloja. Päivystyksen seurantapaikoille tai toimenpidehuoneeseen pystyi hyvin ottamaan potilaan hetkeksi tutkittavaksi. Yhdessä palveluasumisyksikössä potilaat tutkittiin usein tavanomaisellakin lääkärinkierrolla sauna-/suihkutilassa, joten paineen alla huoneita kyllä löytyi. Etätyöaika on tuonut työpaikoille ison kasan kannettavia tietokoneita, ja amanuenssit ottivatkin fiksusti nämä käyttöön. Näin kirjaaminenkin onnistui, vaikka omaa polihuonetta ei aina järjestynyt. Kaikilla oli omat tunnukset potilastietojärjestelmiin, ja halutessaan amanuenssit saivat kirjata potilastekstit tutkimistaan potilaista. Myös sanelua pääsi harjoittelemaan. Tekstin tarkistaminen tehtiin yhdessä, ja tämä toimi myös hyvänä palautehetkenä.
Kun toimenpiteitä tuli vastaan, lähdettiin yhdessä toiseen huoneeseen ”hakemaan välineitä”, vaikka omasta huoneesta olisikin löytynyt tarvittavat instrumentit.
Erillisessä välinevarastossa kysyttiin opiskelijan halukkuutta tehdä toimenpide ja kerrattiin toimenpiteen kulku suullisesti tai videon avulla. Kolmen viikon aikana ei terveyskeskuksessa tullut vastaan toimenpidettä, jota amanuenssi ei olisi voinut ohjauksessa tehdä. Myöskään potilaat eivät kieltäneet amanuensseja näitä tekemästä, kun heille selitettiin, että ohjaava lääkäri neuvoo koko ajan, mitä tehdään ja miten. Toimenpiteet sujuivat loistavasti, ja usein ohjaajalla oli ilo sanella tekstiin esimerkiksi: ”Pistetty kortisonipistos olkaniveleen ansiokkaasti amanuenssi Kaartisen toimesta” tai ”Amanuenssi Toivonen poistanut aterooman täydellisesti kapseleineen.”
Ajoittain oli hankalaa kertoa asioista sopivalla tasolla opiskelijan pohjatiedot huomioiden. Välillä huomasi kertovansa diagnoosista suu vaahdoten pelkkää jargonia. Näissä tilanteissa opiskelijoiden tarkentavat kysymykset kuitenkin palauttivat keskustelun yleensä kätevästi sopivalle taitotasolle. Lisäksi omaan työmoodiin päästessä on verrattain helppo unohtaa opiskelija nurkkaan istumaan, mutta pienellä itsensä nipistelyllä tämänkin välttäminen alkoi jakson aikana sujua. Esimerkiksi ennen omia saneluja voi opiskelijaa ohjata etsimään puhelimella tietoa seuraavan potilaan tulosyyhyn liittyvistä sairauksista tai miettimään relevantteja anamnestisia kysymyksiä ja statustutkimuksia. Ymmärrettävästi myös kiire söi välillä mahdollisuuksia perusteellisesta opettamisesta. Oli kuitenkin hienoa huomata, että opiskelijoiden tekemät etukäteistutkimiset saattoivat nopeuttaakin vastaanottolistan läpikäyntiä!
Omaan työmoodiin päästessä on verrattain helppo unohtaa opiskelija nurkkaan istumaan, mutta pienellä itsensä nipistelyllä tämänkin välttäminen alkoi sujua.
Sallan luonnossa ja kaukana omista kotipaikkakunnista oli helppo viettää työporukalla aikaa iltaisin ja viikonloppuisin. Tutustuminen töiden ulkopuolella helpotti rennon ilmapiirin muodostumista ja näin myös työpaikalla toimimista. Uskoaksemme amanuenssien ei tarvinnut pelätä lääkäreitä, vaan kaikesta sai kysyä eikä omia anamneesiunohduksia tai muita kommervenkkejä tarvinnut peitellä.
Yhdessä käytiin muun muassa maastopyöräilemässä, keilaamassa ja vaeltamassa. Reissuissa keskustelut lipsahtivat välillä ymmärrettävästi lääketieteeseen, jolloin puhuttiin substanssin lisäksi paljon lääkäriksi kasvamisesta ja omista fiiliksistä erilaisten potilastilanteiden äärellä. Samoilla reissuilla myös valmistuneet lääkärit pääsivät tuomaan päivänvaloon omat noloimmat amanuenssikokemuksensa, joille nauraminen olikin yllättävän terapeuttista.
Ohjaajien näkökulmasta kesäpätkä oli antoisa, ja oli valtavan palkitsevaa seurata aitoa iloa onnistumisesta esimerkiksi ennalta kovasti jännittäneessä toimenpiteessä.
Amanuenssien oppimiskäyrän kehityksessä ei meinannut pysynyt mukana. Lääkäreille tarjoutui hieno mahdollisuus oppia itse, kun amanuenssit jakoivat omia tai muiden lääkärien hyviä toimintatapoja. Lisäksi amanuenssien kysymykset paljastivat aukkoja omissa tiedoissa ja laittoivat omat vakiintuneet käytännöt tarkkaan syyniin.
Opiskelijat pääsivät jaksonsa aikana seuraamaan monipuolisesti eri koulutusvaiheessa olevia lääkäreitä kandeista erikoislääkäreihin. Uskommekin, että lääkärinaluille erityisen opettavaa oli nähdä erilaisia lääkäri-identiteettejä ja sitä, miten erilaisilla tavoilla työhön voi suhtautua. Tästä oivana esimerkkinä oli tilanne, kun illanvietossa yritimme taas kerran pakottaa keskustelua lääketieteeseen kysymällä vitosen kandeilta, mitä he odottavat kesältä eniten. Vastauksena tuli välittömästi: ”Jos saisi ison taimenen.”
Teksti:
Verneri Hannula, LL
Lari Lehtovirta, LT
Kuvat:
Lari Lehtovirta