Kävin äskettäin lääkärissä. En yleensä käy mutta tällä kertaa oli pakko. Vastaanotolla kollega esitti minulle haastavan kysymyksen: Oletko työkykyinen?
Kuntatyönantajien mukaan kunta-alalla ollaan poissa töistä oman sairauden vuoksi keskimäärin 16,5 päivää vuoden 2019 tilastojen mukaan – paitsi johtajat, erityisasiantuntijat, opettajat ja lääkärit vain 8-9 päivää.
Monta hyvää syytä voi olla tuon muita ammattiryhmiä pienemmän luvun takana mutta varmasti monta huonoakin.
Olen ollut yhteensä kuusi kertaa äkillisen sairauden tai vamman vuoksi pois töistä. Ehkä vähän lyhyemmän aikaa, kuin oikeasti olisi ollut tarve olla sairaslomalla. Ehkä myös vähän liian harvoin. Kynnys poissaolon ilmoittamiseen on ollut melkoisen suuri, sillä hieman pelkään reagointia poissaoloilmoitukseen.
Kerran kaaduin liukkaalla lyöden pääni melko lujaa. Soitin seuraavana aamuna töihin ilmoittaakseni, että ainakin yksi työpäivä olisi oltava poissa. Minulta tivattiin, että onko aivan pakko jäädä kotiin. Toisen kerran toisessa työpaikassa aikana ennen koronaa sain tavallisen akuutin ylähengitystieinfektion. Jälleen soitin aamulla, ettei vointini ole työkuntoinen huomioiden erityisesti työpäiväni sijoituksen lastenneuvolaan. Vastaus oli aiempaa kokemustani karumpi: “Onko sulla edes kuumetta? Miten me täällä pärjätään? Täällä on aivan kamala kiire.” Sairasloma jäi yhden päivän mittaiseksi, ja olin jo seuraavana päivänä puolikuntoisena töissä.
Onneksi muilla kerroilla vastaus on ollut salliva ja ymmärtäväinen sisältäen parane pian! -toivotuksia. Näyttäisi siltä, että suhtautuminen sairaslomiin riippuu kovin esimiehestä ja työpaikan kulttuurista, mikä on sinänsä harmillista, sillä ihmisiähän me olemme kaikki.
Olen nähnyt kollegoiden taistelevan töissä noidannuolensa ja murtuneen nilkkansa kanssa – ja kollegoita aivan uupuneina työtaakkaansa. Oli syy työkyvyn alentumiselle mikä hyvänsä, on lepo mielestäni täysin sallittua. Toisaalta suuren velvollisuuden tunteen vuoksi töihin tuleminen kipeänä voi aktivoida ja auttaa toipumisessa. Mutta kun sanotaan, että rajansa kullakin, niin se taitaa tarkoittaa myös sitä, että jokaisen on itse löydettävä ne omat rajansa. Samalla on huomioitava, että toisen raja voi tulla vastaan aiemmin kuin itselläsi tulisi. Urheilulliselle yönsä rauhassa nukkuvalle ylilääkärille tavallinen lihasperäinen selkäkipu voi olla hyvin erilainen vaiva kuin lapsiperheen vanhemmalle. Rajansa kullakin.
Erityisesti näin koronan aikaan olen huolissani kaikkien jaksamisesta työpaikoillaan, ja toivon rohkeutta jokaiselta puolustaa omia rajojaan ja samalla esimiehiltä lupaa rajata työmäärää niin itseltään kuin työntekijöiltään.
Mukava kollega kysyi vastaanoton lopussa minulta uudelleen arviota omasta työkyvystäni. Hetken hiljaa mietin ja sanoin, että kirjoitanhan minä potilaillekin sairaslomaa ja muistutan levosta myös kollegoita, joten täytyyhän minun sallia itsellenikin sairaslomaa.
Sonja Aukee
Radiologian erikoistuva
Edunvalvontavaliokunnan puheenjohtaja
Nuorten Lääkärien Yhdistys
Lähteet: https://www.kt.fi/uutiset-ja-tiedotteet/2020/sairauspoissaolot-vahenivat-2019)
