Kuluneen syksyn ja talven aikana käytiin julkista keskustelua asiallisen käyttäytymisen rajoista. MeToo -kampanja toi kansainvälisesti näkyväksi seksuaalista häirintää, ja nuorten lääkärien kokema työpaikkakiusaaminen nostettiin esiin kotimaan mediassa. Julkisessa keskustelussa kyseenalaistettiin, onko näistä asioista sopivaa keskustella ja miksi kokemuksia nostetaan esiin vuosienkin jälkeen tapahtuneesta.
Valitettavasti esimerkkejä sekä kiusaamisesta että seksuaalisesta häirinnästä löytyy myös lääkärikoulutuksesta. On professoreja, jotka koskettelevat vuosijuhlilla opiskelijan reittä lupaa kysymättä. Opettajia, jotka riisuttavat ”pelkille stringeille” klinikkavaiheen opiskelijan tai pyytävät naiskandeja palpoimaan toisiltaan rintoja. Ryhmäopetuksissa tai erikoistumisvaiheen seniorikierrolla kokeneempi kollega nolaa väärin vastanneen kandin / erikoistuvan potilaiden edessä. Asiaton käyttäytyminen naamioidaan opetukseksi ja annetaan ymmärtää, että tällaiset pedagogiset metodit ”kuuluvat alaan”.
Lääketieteen opiskelu tai erikoistuminen ei tarkoita omista rajoista tai hyvinvoinnista luopumista. Lääkäriliiton tavoitteita lainaten tarkoituksena on kouluttaa hyvinvoiva lääkäri potilaan parhaaksi. Se, miten tulemme itse kohdelluiksi, heijastuu usein siihen, miten kohtelemme toisia. Kokemamme huono kohtelu saattaa huomaamattamme siirtyä myös potilastyöhön. Käytäntöjen parantamiseksi tarvitsemme avointa keskustelua asiallisen käytöksen rajoista. Huonosta valmistautumisesta tai vaikkapa kännykän selailusta harkassa voi mielestäni antaa tarvittaessa napakkaakin palautetta, ja esim. anatomian opiskeluun liittyen parityöskentely voi tukea oppimista. Nolaaminen, henkilökohtaisuuksiin meneminen tai tarpeeton, vapaaehtoisuuteen perustumaton riisuttaminen ei kuitenkaan kuulu lääketieteen opetukseen.
Epäkohtien esille tuominen ei ole epäkollegiaalisuutta, mutta kiusaaminen ja häirintä ovat. Ongelma ei ole näistä puhuminen vaan se, että ylilyöntejä tapahtuu. Ratkaisu peruskoulutuksen tai työpaikan ongelmiin ei myöskään ole ”vaihda työpaikkaa, jos et kestä”, vaan kysymys kuuluu: Onnistummeko luomaan toimintamalleja, joilla asiattomat käytännöt tunnistetaan ja niitä voidaan korvata paremmilla? Toimimattomat, loukkaavat ja haitalliset opetustavat tulee hylätä – aivan kuin toimimattomiksi tai haitallisiksi todetut hoitokäytännötkin.
Vaikeneminen epäkohdista liittyy usein ilmiöön, jossa valtaosa ihmisistä huomaa ja tunnistaa asiattoman ja epämukavan kohtelun, mutta ajattelee, että asiaan puuttuu joku toinen: Joku, joka ymmärtää ja osaa hoitaa asian paremmin kuin minä. Sosiaalipsykologit tuntevat ilmiön sivustakatsojaefektinä.
Avoimen keskustelun tarkoitus on madaltaa kynnystä tuoda epäkohtia esiin, jotta niitä pystytään korjaamaan. Ongelmien esiintuominen vuosien vaikenemisen jälkeen on positiivinen ilmiö, joka heijastelee avoimemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi muuttunutta toimintaympäristöä. Tärkeää toki on, että ongelmista keskusteleminen ei muutu päämäärättömäksi valittamiseksi, vaan tähtää ongelmien korjaamiseen. Epäkohtiin puuttumiseen tarvitaan kaikkien työpanosta: myös niiden sivustakatsojien, jotka huomaavat kiusaamista joutumatta itse kohteeksi. Mitä useampi ilmaisee muutostoiveensa asiattomaan käytökseen, sitä vaikeampi asia on sivuuttaa ja tulkita ”yksittäisen ihmisen kokemukseksi”.
Lopuksi vielä kiitokset omille esimiehilleni, joiden suhtautuminen ongelmista keskustelemiseen on ollut avointa ja johtanut tarvittaessa myös konkreettisiin muutoksiin. Ymmärtääkseni valtaosassa työpaikoista ja lääketieteen opetuksessa asiat ovat näiltä osin hyvin.
Pihla Sassi, LL
NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen
