”Hei lääkäri! Tarjolla osa-aikatyötä mukavassa työyhteisössä, täydellä työpanoksella ja osittaisella palkalla”. Houkuttelisiko tällainen työpaikkailmoitus sinua?
Tuskin houkuttelisi kovin montaa muutakaan. Edellä mainittu on kuitenkin realiteetti monen nuoren terveyskeskuslääkärin elämässä ja aiheuttaa harmaita hiuksia iästä riippumatta. Osa-aikaisen työn tekeminen on nykyään aiempaa tavallisempaa, ja monenlaisia järjestelyjä lyhennetyn työviikon toteuttamiseen on tullut vastaan. Yksi pidentää viikonloppua pidempijaksoisen palautumisen mahdollistamiseksi, toinen katkaisee viikon ja lepää keskiviikkona. Jonkun kauniina ajatuksena on lopettaa työpäivä aikaisemmin, jotta ehtii viettää aikaa perheensä kanssa. Osa järjestelyistä on sopimisen varaisia ja riippuu työnantajan avokätisyydestä, toisia taas ohjaa laki (Työsopimuslaki, 4 luku 4 §:n 1 momentti).
Moni lyhentää työviikkoa toiveenaan saada levätä paremmin
Moni lyhentää työviikkoa toiveenaan saada levätä paremmin, mutta todellisuudessa pienemmällä työaikaprosentilla joutuu usein työskentelemään täyden työajan edestä lyhyemmässä ajassa. Suunnitellun työajan ylittävästä työstä maksetaan myös normaalia tuntipalkkaa täyteen viikkotyöaikaan saakka. Toisin sanoen suurta varsinaisen viikkotyöajan ulkopuolelle valuvaa työtä ei kompensoida ylityökorvauksilla. Tämä, jos jokin, on oiva tapa lisätä palautumisen tarvetta entisestään. Mikä oikein ajaa nuoren terveyskeskuslääkärin tällaiseen työtilanteeseen?
Systeemin – tai ongelman – nimi on väestövastuumalli. Väestövastuumallilla tarkoitetaan hoidon järjestämisen mallia, jossa koko määrätyn pienalueen väestö jaetaan alueen terveyskeskuslääkärien kesken. Jaossa voidaan noudatella pientä potilasmäärällistä eroa juniori- ja seniorilääkärien välillä, mutta usein puhutaan kuitenkin sadoista, ellei tuhansista, potilaista lääkäriä kohti.
Kuvitellaan tilanne, jossa kunnan A väestö on jaettu kunnan ainoan terveysaseman viidelle lääkärille tasan. Tulee tilanne, jossa kaksi lääkäreistä haluaa työskennellä osa-aikaisesti kumpikin 80 % viikkotyöajalla. Ideaalitilanteessa hoidettavaa potilasmäärää pienennetään suhteessa työaikaprosenttiin, jotta työmäärä pysyy kohtuullisena. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsin iso kysymys: minne potilaat laitetaan?
Usein vastaus on selkeä: ei minnekään. Terveyskeskuslääkärin työ käsittää tavanomaisen vastaanottotyön lisäksi myös paljon näkymätöntä työtä, joka useilla alueilla on entistä enemmän digitaalista, etänä tapahtuvaa hoitoa. Vaikka osa väestön potilaista on perusterveitä, eivätkä tarvitse vastaanottopalveluja välttämättä vuosittainkaan, tulee lääkärille hoidettavaksi heidän reseptiensä uusintapyynnöt, vastattavaksi heidän sähköiset yhteydenottonsa ja kuitattavaksi mahdolliset labratuloksensa. Jokainen lääkärin loma- tai sairauspoissaolopäivä pahimmillaan kerryttää tekemättömien töiden listaa, ja ajatus töissä odottavasta työmäärästä kuormittaa myös kotona flunssaa parannellessa. Lisää tähän vielä muutama lausuntopyyntö (per päivä), ja iltojen ratoksi syntyvä lisätyöpinkka on valmiina.
Hyvinvointialueille siirtymisen myötä monella alueella pohditaan perusterveydenhuollon hoidon järjestämisen malleja uudelleen. Nuorten lääkäreiden työssä jaksamista ajatellen malleissa olisi suotavaa huomioida työn (määrällisen ja sisällöllisen) rajaamisen mahdollisuuksia tilanteen niin vaatiessa tai lain niin osoittaessa ilman, että yli jäävä työmäärä kaatuu leikkaamattomana kollegan niskaan.
Rita Kortelainen
Kirjoittaja on edunvalvontavaliokunnan tuore jäsen ja osa-aikainen terveyskeskuslääkäri
Lähteet
https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2020/20201237
