Perusterveydenhuollon potilasmassan alla ei yleislääketieteen erikoistuvalla liene muuta mahdollisuutta kuin kyynistyä, sulkeutua ja niin sanotusti vain painaa pökköä pesään. Kiireessä potilaita hoitaessaan unohtaa usein oman identiteetin, kutsumuksen ja tehtävänsä tarkoituksen. Ammatillinenkin identiteetti kutistuu siihen, että pitää itseään vain seulana oikeille lääkäreille erikoissairaanhoidossa ja vakiopotilaitaan hankalina, oireitaan keksivinä, vaikeina persoonina. Töistään voi toki suoriutua nopeasti, tehokkaasti ja taloudellisesti, mutta suuremmassa mittakaavassa työ voi alkaa tuntua tyhjältä, sillä luonnollinen elämänmittaisen oppimisen ja itsensä kehittämisen tarve eivät katoa minnekään.
Onneksi työtään voi tehdä myös toisin. Työ voi olla mahdollisuus peilata omaa elämänhistoriaa ja arvojaan jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Työ voi olla ammatillisen identiteetin kirkastumista, vaikka potilastapauksista tulisikin sen myötä kompleksisia, merkityksellisiä ja ainutkertaisia kustakin. Tämän oivaltamiseksi Oulussa yleislääketieteen erikoistuvia on jo useamman vuoden ajan tönitty GP-kurssilla tahallisesti epämukavuusalueelleen tutustumaan, tutkailemaan ja etenkin tuntemaan.
GP-kurssi on yleislääketieteeseen erikoistuvien kaksivuotinen itsetuntemusta lisäävä koulutuskokonaisuus, jossa saadaan menetelmiä, voimavaroja ja työkaluja moniongelmaisten potilaiden kohtaamiseen perusterveydenhuollossa. Pohjois-Suomessa on tällä hetkellä noin 150 GP-koulutuksen käynyttä lääkäriä, joiden itsereflektio ja elämänmittainen oppiminen ovat kurssin myötä käynnistyneet, mutta toki vasta alkaneet. GP-kurssi on erikoistuvan kirkkain lyhdyin valaistu polku työssä jaksamiseen, oman olemisen ymmärtämiseen ja ammatillisissa umpikujissa selviämiseen.
Kurssin myötä opitaan, ettei olemassa ole vaikeita potilaita. On vain vaikeita asioita ja ilmiöitä, joiden tunnistaminen auttaa sekä potilaan voimaantumisessa että lääkärin omassa jaksamisessa. Jatkuvasta ratkaisujen tarpeesta edetään rinnalla kulkemiseen ja yhdessä luovimiseen. Monin vuorovaikutuksellisin keinoin voidaan nähdä ihmisen kyky havainnoida omaa elämäntilannettaan ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa siihen. Kurssilla ymmärretään, että kaikesta lääkärin halusta ja yrityksestä huolimatta ihmiset eivät taivu saman keittokirjan sivuille viitearvoineen ja elämäntapoineen, vaan hoito tulee rakentaa potilaan näköiseksi.
Lääkärin oma historia ja tärkein työväline, persoona, palastellaan ja pureskellaan niin hyvin, että omia reaktioita potilaan tilanteeseen on helpompi ymmärtää. Tavoitteena on oppia tiedostamaan ja hyödyntämään omassa elämässä koettuja asioita itsereflektion kautta, ja tehdä omista, heräävistä tunteista keino kuunnella myös toista ihmistä. Tämän kaiken käsitteleminen ei tietysti ole aina helppoa, vaan myllerrys on kaiken kaikkiaan hämmentävä. Lisääntyvä itsetuntemus tuo kuitenkin huomaamatta muutosta kaikkiin ihmissuhteisiin ja armollisuutta omaa persoonaa kohtaan. Arjessa kurssi auttaa myös olemaan ymmärtäväisempi, vaikka ihmisillä olisi eriäviä mielipiteitä tai tapoja toimia. Täydellistä se ei toki kenestäkään tee.
Kurssi myös vahvistaa usein alkuvaiheessa hukassa olevaa yleislääkärin identiteettiä ja kirkastaa sitä, kuinka ainutlaatuinen ja arvostettava oma erikoisala on. Se lisää kollegoiden yhteenkuuluvuutta erikoisalan sisällä ja on positiivisessa mielessä kuin lahko, joka kiskaisee mukaansa. Monen terveyskeskuksessa esiin tulevan vaikeankin ilmiön käsitteleminen saa ymmärtämään, että tämä yleislääkäreiden heimo on juuri se, mitä moniongelmainen potilas vaihtuvien erikoislääkäreiden sijaan tarvitsee.
Kurssin myötä oppii myös sietämään oman erikoisalan piirteistä sitä, että kaikkea ei saa kerralla valmiiksi ja että aika on hyödyllinen diagnostinen väline, jonka käyttö on yksinkertaisesti vain hallittava. Suorittamaan ja nopeisiin ratkaisuihin pyrkivästä nuoresta lääkäristä kuoriutuu oman rajallisuutensa tunnistava tukipilari hankalista elämäntilanteista kärsiville potilaille, ihminen ihmiselle.
Jenni Oikarainen ja Terhi Pesonen
NLY Oulu