Haluaisin kirjoittaa rakkauskirjeen opiskeluajalleni. Kaikelle sille, mitä minun on ollut mahdollisuus nähdä, tehdä ja kokeilla tähän mennessä. Kaikelle sille, mitä on vielä tulossa. Opinnoille, kokemuksille, ihmisille. Lukemattoman monille vaihtoehdoille. Kaikelle.
Viidennen vuosikurssin kandina edelleen koen, että jo opinnoista itsestään saa paljon irti. Paljon tätä alaa mielenkiintoisemmaksi ei voi mennä. Ihmiset ovat varsin ihmeellisiä ja monimutkaisia eliöitä. Se, että voidaan ymmärtää meistä näinkin paljon, on varsin uskomatonta. Kaikkea ei millään voi osata, mutta siinä piileekin osittain lajin viehätys, aina pystyy oppimaan jotain uutta. Koko ajan on mahdollisuus parantaa omaa tietotaitoa ja kaikesta opiskelusta on myös hyötyä, niin pärjää entistä paremmin työelämässä.
Opiskelun rinnalla olen kokeillut myös montaa vapaa-ajan aktiviteettia ja voin suositella niitä kaikkia muillekin – omien kiinnostuksen kohteiden mukaan toki. Omaa sydäntä lähellä on erityisesti laulaminen ja tanssiminen. Näitä olen päässyt harrastamaan kandiseuran monissa tilaisuuksissa opiskelijateatterista bänditoimintaan ja kurssiaktiviteetteihin. Nämä ovat tuoneet minulle paljon iloa ja unohtumattomia muistoja. Esiintymisen taikaa ei moni asia voita. On ihanaa, että olen päässyt harrastamaan.
Kaikkein eniten olen nauttinut työskentelystä yhdessä ihanien ja fiksujen ihmisten kanssa. Olen saanut olla mukana monien mielestäni tärkeiden asioiden edistämisessä. Olen ylpeä lähestulkoon jokaisesta projektista, jossa olen ollut mukana ja niitäkin on opiskelujen varrelle mahtunut. Yhteisen työskentelyn ohessa olen saanut paljon ystäviä Medisiinariliitosta, kandiseurastani, kurssistani ja kerhoista. Olen oppinut paljon yhteistyö- ja kommunikaatiotaitoja, jopa johtamista. Kaikesta tästä olen varsin kiitollinen.
Mutta. Tässä rakkauskirjeessä jää karvas jälkimaku määrästä.
Vähän liian paljon, vähän turhan lyhyessä ajassa. Se on se sama juttu, kun syö kokonaisen täytekakun itse. Tiettyyn pisteeseen asti päätös maistuu varsin hyvältä, kunnes huono olo iskee ja kakkua onkin vielä puolet jäljellä.
Fiksumpi jättäisi ehkä kakun kesken, mutta ei kai sitä pois kehtaa heittää? Pakko jatkaa, kun on tähän asti tultu.
Uskoin kai opiskelun alussa, että jos vain painaa eteenpäin, niin väsymys jossain vaiheessa katoaa tai että siihen tottuu. Varmasti osittain tottuukin, mutta ei se mihinkään pois lähde. Ahneus kuitenkin jää. Kun olen kerran kokeillut jotain, niin irti päästäminen on vaikeaa. Pian halusinkin kaiken. Ja mielellään saman tien. Kakkua ei ole helppo vaihtaa pienempään, kun sen on kerran saanut kokonaisena itselleen.
Jälkikäteen on helpompi nähdä tilanteita, joissa olisi kannattanut sanoa ei. Jälkikäteen on helpompaa ymmärtää vapaa-ajan tärkeys. Sellaisen, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Kaikki tarvitsevat lepoa, joka nappaa sitten jossain vaiheessa ajan itselleen, jos sitä ei anna omaehtoisesti. Ilman omaa kantapäätä en sitä itse ymmärtänyt ja edelleenkin sen ymmärtäminen on hankalaa. On ikävää hyväksyä, että kaikkea ei voi saada, varsinkaan heti ja nyt. Uskon, että on hyvä, että ehdin kokeilla rajojani ennen työelämää. Tässä vaiheessa joustovaraa on ehkä kuitenkin helpommin.
Kantapääkokeiluista huolimatta tämä on rakkauskirje ja olen tyytyväinen valintoihini. Tekisinkö asiat uudelleen samalla tavalla? En välttämättä. Tästäkin olen oppinut. Entä kannattaako sinun kokeilla kaikkea? Ehkä ei. Mutta monia asioita kannattaa! Kokemukset ovat ihania, kunhan ei yritä tehdä liikaa asioita kerralla. Mihinkään ei ole kiire ja vähempikin riittää.
On tärkeää pitää huolta omasta jaksamisesta, kun muuten koko muu pakka hajoaa käsiin. Sitä ei haluta, ei sinulle eikä minulle.
Kaikkea hyvää!
Rakkaudella,
Maria
Maria Karhu
LK, Tampere
