Ikuiselta tuntuva keskustelu peruskoulutuksen resursseista ja paisuvista kurssiko’oista on jälleen nostanut päätään tänä keväänä. Samalla, kun paine nostaa sisäänottomääriä kasvaa, myös opiskelijoiden ja opetushenkilökunnan avunhuudot käyvät äänekkäämmiksi. Keskustelu on pyörinyt pitkälti opetuksen laadun ympärillä – ja syystä. On todellinen huoli, miten opetuspotilaat ja -tilat riittävät jo tällä hetkellä. Valmistuvat lääkärit ovat yhä epävarmempia taidoistaan, sillä toimenpiteiden ja potilaskontaktien määrät opinnoissa jäävät pienemmiksi kuin aikaisemmin.
Vähemmän on ehditty käymään keskustelua siitä, miten suuret kurssikoot vaikuttavat opiskelijoiden kokemukseen koko lääkäriprofessiosta. Lääkis on poikkeuksellisen pitkä koulutus, joka käydään pitkälti saman vuosikurssin kanssa yhdessä. Vuosikurssi hitsautuu vuosien varrella tiiviiksi porukaksi, ja kurssikaverit ovat kultaakin kalliimpia myös työelämässä. Nykyään puhuttaessa yli 150 hengen vuosikursseista jokainen ymmärtää, että joukko on väistämättä heterogeeninen ja yhteishengen rakentaminen vaatii jo vaivannäköä. Vaikka kuuden vuoden opintaival on edelleen intensiivinen, vajavainen opetusresurssitilanne heijastuu myös yhteishenkeen.
Kollegiaalisuus ei ole asia, joka siirretään uudelle lääkärisukupolvelle luentosalissa
Kollegiaalisuus ei ole asia, joka siirretään uudelle lääkärisukupolvelle luentosalissa. Kollegiaalisuus pääsee loistamaan klinikassa, pienryhmäopetuksissa, mentoroinnissa ja monissa muissa kohtaamisissa, joita lääkäriksi kasvava opiskelija kokee kuuden vuoden aikana. Sitä harjoitellaan kandiseuratoiminnassa ja erilaisissa opiskeluajan riennoissa. Vaikka on luonnollista, että isot joukot pirstaloituvat pienemmiksi porukoiksi, nykyiset kurssikoot alkavat olla niin massiivisia, että kuuden vuoden aikana ei välttämättä tule ikinä edes tutustuttua kaikkiin kanssakurssilaisiin. Kurssikokojen paisuessa on riski, että yhä useampi kurssilainen jää etäiseksi puolitutuksi. Tällöin myös kokemus kollegiaalisuudesta horjuu ja esimerkiksi yhteisistä asioista vastuunkantaminen voi tuntua vähemmän houkuttelevalta.
Myös opetuksen käytännön ratkaisut heijastuvat kokemukseen kollegiaalisuudesta. Kun jaossa on niukkuutta, ryhmäkoot paisuvat ja avoimeen keskusteluun tarkoitetut seminaarit muuttuvat massaluennoiksi. Edes pienryhmäopetuksessa ei voida enää puhua tiiviistä muutaman opiskelijan ryhmästä. Tämän kehityksen myötä opiskelijoiden väliset kohtaamiset vähenevät, eikä aitoa ja välitöntä keskustelua opetusaiheista pääse syntymään. Suuret ryhmäkoot johtavat väistämättä myös opettajan ja opiskelijan välisen vuorovaikutuksen vähenemiseen. Siinä, missä ennen opettaja ehti oppia tuntemaan kurssin ja painamaan opiskelijoiden nimet mieleen, nykyiset ryhmäkoot ovat niin suuria, että yksittäisen opiskelijan kohtaaminen tai edes nimen muistaminen on tehty lähes mahdottomaksi. On vaara, että tämä lisää kitkaa lääkärisukupolvien välille myös myöhemmin.
Lääkäri 2013 -tutkimuksessa useampi vastaaja nosti esiin huolen kollegiaalisuuden toteutumisesta nuorempien kollegoiden keskuudessa ja eri ikäpolvien välillä. Kollegiaalisuudesta on puhuttu viime vuosina myös palautteen antamisen yhteydessä. Tällä menolla joudumme tulevaisuudessa näkemään yhä enemmän vaivaa professiomme kruununjalokiven vaalimiseksi. Koulutuksen resurssivajeen korjaaminen ensi sijassa on välttämätöntä, jos haluamme kollegiaalisuuden säilyvän.
Jenni Korteniemi Lääketieteen kandidaatti Medisiinariliiton hallituksen jäsen
