Tätä kysymystä olen pohtinut enenevissä määrin terveyskeskustyön tiimellyksessä. Alun perin kysymys sai inspiraationsa pitkällisestä potilastapauksesta, johon olin käyttänyt ainakin neljä kiireetöntä kolmenkymmenen minuutin vastaanottoaikaa, pari puhelinaikaa ja lukuisia sähköisiä viestejä. Potilaan asian edistäminen oli siinä mielessä antoisa projekti, että mielenterveyssyistä pitkähkö työkyvyttömyysaika päättyi työkokeilun kautta työllistymiseen, jonka mahdollistajana oli potilaan toimintakyvyn parantuminen.
Yhteiskunnan kannalta potilaaseen käyttämäni resurssit maksoivat itsensä varmasti takaisin moninkertaisesti. Näin on helppoa todeta jälkeenpäin. Vielä kun projekti oli kesken, ei asia ollut kuitenkaan yhtä selkeä. Muistan pohtineeni mielessäni, kuinka paljon kaikkinensa voin omaa aikaani potilaalle antaa. Kiireettömän hoidon hoitotakuujonossa kun odotti samanaikaisesti liuta muita apua tarvitsevia ihmisiä. Terveydenhuoltojärjestelmän oletus on, että kaikille näillä ihmiselle oli löydettävä aikaa.
Huolimatta siitä, että hoitotakuujono ei ole ideaali tila, päätin eräänä päivänä perehtyä hieman tarkemmin siihen, ketä jonossani oikein odotti. Listalla oli muun muassa vuosikontrolleja, raajakipuja, päänsärkyä, ahdistuneisuutta, näppyjä ja patteja. Jonon silmissä kaikki potilaat olivat luonnollisesti samanarvoisia. Kiireettömiä aikoja varattiin vastaanotolleni sen mukaan, milloin potilas oli laitettu hoitotakuujonoon.
Epäreilua tai ei, tunsin tekemäni priorisoinnin merkitykselliseksi
Päätin kuitenkin hyödyntää tilaisuuden ja priorisoida. Rajallisten resurssien maailmassa varasin ajat ensimmäisenä heille, joiden toimintakyvyssä oli tapahtunut selvä notkahdus huonompaan. Hännille jäivät vuosikontrollit potilaille, joiden tilanne oli stabiili. Joukosta erottuivat myös muutamat vakioasiakkaat, jotka tahtoivat jälleen lääkärinaikaa. Hoidon jatkuvuudesta huolimatta vaikuttavuus oli näiden asiakkaiden kohdalla vain haave. Epäreilua tai ei, tunsin tekemäni priorisoinnin merkitykselliseksi.
”Asetamme etusijalle eniten terveydenhuollon palveluita tarvitsevat.” Näin kuuluu myös yksi pohjoismaisista yleislääketieteen ydinarvoista. Priorisointi on siis ainakin yleislääketieteessä vahvasti läsnä. Mielenkiintoista nykyisessä palvelujärjestelmässämme kuitenkin on, että tarpeen määrittäjänä tuntuu edelleen liian usein olevan potilas – ei järjestelmä ja sen työntekijät.
Varsinaiseen otsikon kysymykseen en ole vieläkään saanut tarkkaa vastausta. Jotain osviittaa on toki mahdollista ammentaa yksityispuolelta. Suomen kolmen suurimman yksityisen terveyspalveluyrityksen hinnat kolmenkymmenen minuutin yleislääkärikäynnillä vaihtelevat arkisin virka-aikaan noin 77 – 249 euron välillä. Jossain tällä välillä lienee myös julkisen terveydenhuollon kiireettömän käynnin kustannukset.
Tarkkoja kustannuksia varmempaa on kuitenkin se, että yhteiskuntamme kustantaa julkisen terveydenhuollon potilaiden käynneistä suurimman siivun. Suurimman maksajan luulisi olevan siis myös palvelutarpeen määrittäjä.
Olisikohan priorisointi kenties helpompaa, jos esimerkiksi vastaanottojen kustannukset olisivat paremmin tiedossa niin lääkäreille, hoitajille, potilaille kuin päättäjille?
Samuli Kääriä
Terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
