Tuomas Isotalus, syntynyt v. 1986Valmistunut Oulusta keväällä 2014.Kotoisin KokkolastaHarrastaa monipuolisesti eri urheilulajeja, viime vuosina lähinnä maantiepyöräilyä, juoksua, hiihtoa ja jalkapalloa.Opiskeli 2 vuotta tuotantotaloutta Tampereen Teknillisessä Yliopistossa ennen lääketieteen opintojen aloittamista.
Valmistumisen jälkeen päädyin töihin Ruotsin puolelle rajaa Haaparannan terveyskeskukseen. Olin alustavasti suunnittellut suorittavani terveyskeskuspalvelut Oulun lähistöllä, mutta innostuinkin kuullessani mahdollisuudesta työskennellä Ruotsissa. Olen aina halunnut työskennellä ulkomailla, ja Haaparanta vaikutti mielenkiintoiselta ja matalan kynnyksen vaihtoehdolta suhteellisen lähellä kotia. Minulla ei ollut juurikaan ennakkotietoja Haaparannasta, lähinnä olimme tehneet sinne Ikea-reissuja Oulusta.
Olin kuullut muutamalta suomalaiselta kollegalta positiivista palautetta Haaparannan terveyskeskuskessa työskentelystä, ja se kannusti päätöstäni. Alunperin tarkoitukseni oli työskennellä Haaparannassa yhdeksän kuukautta mutta reissu venähti lopulta yli 2,5 vuoteen. Tyttökaverillani, nykyisellä vaimollani Reetalla, oli tuolloin opettajan opinnot Oulussa kesken. Lisäksi jahkailin hieman erikoistumisalan suhteen, joten siinä mielessä minulla ei ollut kiire vaihtaa työpaikkaa. Toisaalta tiesin koko ajan, että jossain kohtaa haluan työskennellä sairaalassa ja lähteä erikoistumaan. Tein pääsääntöisesti nelipäiväistä viikkoa Oulusta käsin. Tarvittaessa pystyin yöpymään Torniossa työnantajan asunnolla. Pidempiä lomia pidin tarpeen mukaan. Reetta myös teki muutamia lyhyitä harjoittelu- ja työjaksoja opintoihinsa liittyen Torniossa, jolloin vietimme aikaa siellä.
Viimeisen kevään hyvä kurssikaverini Otto oli kanssani töissä Haaparannassa, joten kuljimme yhdessä työmatkat ja jos jäimme Tornioon vietimme illat pelaten frisbeegolfia, änäriä tai lenkkeillen. Koko kahden ja puolen vuoden aikana en käynyt kovin syvällä Ruotsinmaalla. Kerran kävin saattamassa potilaan ambulanssin mukana Kalixin sairaalaan ja kerran vierailimme Reetan kanssa Seskarön saarella katselemassa maisemia. Kertaalleen olin myös jääkiekko-ottelussa tuuraamassa Asplövenin joukkuelääkäriä. Vapaapäivät olin kotona Oulussa ja pitemmät lomamatkat tyttöystävän kanssa suuntautuivat lämpimämpiin maisemiin tai muualle Suomeen.
Pääsääntöisesti viihdyin yleislääkärinä hyvin, välillä jopa harkitsin yleislääketieteen erikoistumisopintojen suorittamista Ruotsin puolella. NLL (Norrbottens läns landsting) tarjosi vaihtoehtoa suorittaa joko perinteisen yleislääketieteen erikoistumisen tai niin sanotun Glesbygdsmedicin tutkinnon. Se on haja-asutusalueille ja maaseudulle räätälöity yleislääkäritutkinto, johon on sisällytetty akutologiaa, radiologiaa sekä pientoimenpiteitä juuri syrjäseutujen terveyskeskuslääkäreitä ajatellen. Työpaikalla oli pääsääntöisesti erittäin hyvä ilmapiiri ja suurin osa henkilökunnasta täysin kaksikielistä. Aika on mahdollisesti jo kullannut muistoja, mutta päällimmäisenä jäi mieleen ammattitaitoiset, mahtavat ja omatoimiset sairaanhoitajat, fysioterapeutit sekä muu hoitohenkilökunta.
Terveyskeskuksen alaisuudessa toimi ambulanssiasema, jonka ensihoitohenkilökunta oli erittäin motivoitunutta ja panosti kouluttautumalla sekä myös itsenäisesti opiskelemalla ammattitaitonsa kehittämiseen. Työskentely oli huomattavasti enemmän tiimityöskentelyä kuin missään muussa terveyskeskuksessa, jossa olen työskennellyt Suomen puolella. Tules-vaivaiset potilaat hakeutuivat pitkälti ensiarvioon fysioterapeuttien kautta ja sairaan- sekä ensihoitajat arvioivat ja hoitivat potilaita pitkälle myös ilman lääkärin arviota. Ruotsissa saa olla sairauden takia viikon poissa töistä omalla ilmoituksella, joten turhia sairaslomatodistuksia ei tarvinnut kirjoittaa vastaavalla frekvenssillä kuin Suomessa.
Mielestäni Ruotsissa työskentely on mutkattomampaa ja vähemmän hierarkkista kuin Suomessa, lääkärintakeistakin on luovuttu. Konsultaatiot hoitajilta lääkäreille sekä PTH:sta ESH:oon toimivat hyvin ilman turhaa jännittämistä. Erikoisuutena läheterumba toimii Ruotsissa kahteen suuntaan, eli ESH:sta tuli lähetteitä TK:seen potilaan seurantaa ja jatkohoitoa varten. Toisaalta tämä aiheutti myös typeriä läheteketjuja TK:sta sairaalaan, TK:seen ja takaisin toiselle erikoisalalle sairaalaan. Välillä tuli terveyskeskukseen jopa leikkauskelpoisuusarvioita ja kyselyitä lääkkeiden tauottamisesta ennen toimenpiteitä. Toisaalta sairaalan erikoislääkäreihin sai tarvittaessa hyvin yhteyden sekä yleensä erittäin asiallisia konsultaatiovastauksia.
Potilaskäynneille oli yleensä varattu hyvin aikaa ja työtahti oli siinä mielessä rauhallinen. Toisaalta paperitöitä oli lääkärivajeesta johtuen ajoittain täysin epäinhimillisiä määriä. Suurinosa potilaskontakteista tapahtui hoitajien ja fysioterapeuttien kautta, ja jatkuvat konsultaatiot aiheuttivat paljon tietokonetyötä. Koska olimme Ruotsissa, myös kokouksia oli usein. Kerran viikossa meillä oli terveyskeskuksen oma läkarmöte, jonka yhteydessä oli videokonferenssi tai -koulutus Kalixin sairaalan kanssa. Myös erilaisia morgonmöteja, fredagsfikoja, arbetsplatstreffejä sun muita kokouksia oli. Juoksevia asioita hoidettiin myös rennosti kahvihuoneessa kysymällä.
Ruotsissa terveydenhuollon kustannukset ovat käsittääkseni noin 1,5 kertaiset Suomeen nähden, mutta se ei ainakaan Pohjois-Ruotsin perusterveydenhuollossa näy käytännön resursseissa, hoidon laadussa tai tutkimusmahdollisuuksissa. Pääasiallinen rahoitus- ja järjestämisvastuu on 20 maakäräjäalueella tai verrannollisella alueella. Sosiaalipalveluiden järjestämisestä vastaavat Ruotsin 290 kuntaa, joten itse järjestelmä on varsin erilainen. Positiivista tässä oli se, että tietojärjestelmä on koko maakäräjäalueella yhtenäinen. Itse tietojärjestelmä oli alkuun varsin kankea ja hankalakäyttöinen, mutta totutteluvaiheen jälkeen sillä pystyi varsin nopeasti navigoimaan ja selvittämään kaikki potilaan saamat hoidot ja tutkimukset koko maakäräjäalueella.
Haaparannassa asuu vajaa 7000 asukasta, joista varsin merkittävä osa on suomalaisia tai ainakin suomea puhuvia, joten potilastyö sujui pitkälti suomeksi. Alkuun minulle myös valikoitui pääsääntöisesti suomenkielisiä potilaita. Toki joukkoon mahtui myös täysin ruotsinkielisiä potilaita ja kesäisin jopa muutama skåånelainen, mutta näistäkin selvittiin. Olen käynyt peruskoulun ruotsinkielisellä kielikylpyluokalla, jossa puolet opetuksesta oli ruotsiksi. Lisäksi olen ollut aiemmin Tukholmassa Nordjobbin kautta kesätöissä, tuolloin tosin varastolla trukkia ajamassa. Lääkärintöissä olin ollut ennen Haaparantaa sekä Vaasassa että Pietarsaaressa, joten minulla oli omasta mielestäni varsin hyvät kielelliset edellytykset lähteä työskentelemään Ruotsin puolelle. Terveyskeskuksessa työskenteli myös suomalaisia, joiden lähtötaso ruotsin suhteen oli vaatimattomampi, mutta homma toimi kuitenkin hyvin. Tähän todennäköisesti vaikutti suotuisasti suomenkielinen potilasmateriaali ja kaksikieliset hoitajat ja sihteerit. Konsultaatiot ja tekstit tein ruotsiksi. Aluksi ruotsiksi saneleminen sekä lausuntojen ja todistusten tekeminen tuntuivat hieman työläiltä, mutta varsin nopeasti ruotsiksi työskenteleminen alkoi sujumaan. Itse asiassa tänä kesänä Suomessakin päivystäessäni taisin epähuomiossa lopettaa aika monet sanelut toteamalla ”Diktering slut, tack.”
Haaparannan terveyskeskuksessa ei ole virka-ajan ulkopuolista päivystystä. Minua kysyttiin tekemään Kalixin päivystyksiä, mutta lopulta ne jäivät toteutumatta omalta osaltani. Haaparannan terveyskeskus on itseasiassa ollut aiemmin pieni aluesairaala, jossa on ollut kaksi vuodeosastoakin. Ruotsissa keskittämisvillitys on huomattavasti Suomea pidemmällä ja tämä näkyy resurssipulana etenkin pienissä ja syrjäisemmissä terveyskeskuksissa kuten Haaparannassa. Terveyskeskus toimii vieläkin samoissa aluesairaalan tiloissa, jotka kaipaisivat rehellisesti sanoen reipasta päivitystä. Itse terveyskeskuksen lääkäritilanne oli varsin heikko, kuten on muuallakin Pohjois-Ruotsissa kilpailutuksista, keskittämisistä, yksityistämisistä, valinnanvapaudesta, suurista koulutusmääristä sekä ulkomaisten lääkäreiden suuresta määrästä johtuen tai huolimatta. Alue ei ole varsinaisesti ruotsalaislääkäreiden suosiossa. Aloittaessani Haaparannassa siellä työskenteli kaksi vakituista suomalaista yleislääketieteen erikoislääkäriä sekä yksi ruotsalainen, tämän lisäksi terveyskeskuksessa työskenteli aikanani vaihtelevasti erilaisia keikkalääkäreitä sekä Suomesta että Ruotsista. Vakituisempana oli myös muutama EU-alueella tutkinnon suorittanut yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, heitä oli rekrytoitu Pohjois-Ruotsiin Tsekeistä, Makedoniasta sekä Libanonista asti. Heidän pääasiallinen sijoituspaikkansa oli Haaparannan terveyskeskus, mutta he suorittivat pidempiäkin koulutusjaksoja Kalixin ja Sunderbyn sairaaloissa. Terveyskeskuksessa oli käsittääkseni 6-7 erikoislääkärin virkaa, joista loppuvaiheessa vain 2 oli täytettynä ja suomalaislääkäreiden miehittämänä. Suomalais- ja ruotsalaislääkäreiltä sain hyvää konsultaatiotukea sekä apua tarvittaessa, myös muutama vakituisemmin keikkaillut erikoislääkäri oli varsin hyvä ja avulias seniori.
Muutimme kesällä Oulusta Vaasaan ja olen nyt erikoistuvana lääkärinä Vaasan Keskussairaalassa. Erikoistun radiologiksi ja yliopistovaiheen aion suorittaa aikanaan Oulussa. Paluu Haaparantaan ei vaikuta nyt kovin todennäköiseltä, mutta toisaalta muualla Ruotsissa tai Norjassa asuminen ja työskentely joskus tulevaisuudessa voisi kiinnostaa. Asian suhteen ei tällä hetkellä tosin ole mitään konkreettisia suunnitelmia. Haaparannassa oli hyvä työporukka, yhteishenki ja omalla tavallaan rento meininki haastavasta potilasmateriaalista ja puutteellisesta miehityksestä riippumatta. Mukava työyhteisö varmasti oli suurin syy siihen miksi jaksoin siellä niinkin kauan työskennellä. Oli mukava tehdä tällainen jakso pienessä paikassa aitoa yleislääkärin työtä pitkäkestoisine potilassuhteineen. Loppuvaiheessa, kun pienessä pitäjässä tieto lähtemisestäni levisi, tuntui että tutut potilaat varasivat aikoja vain hyvästelläkseen ja toivottaakseen onnea tulevaan. Joku jopa taisi sanoa että ”Ethän sinä noin hyvä lääkäri tänne voi jäädä, kun maailma on muualla.”