Siinä vaiheessa, kun ajatus lääkärin urasta oli vain hento aavistus takaraivossa, katselin ensimmäisiä kausia ”Kandit”-ohjelmaa Yleltä. Tuntui hurjalta ja erittäin kaukaiselta ajatukselta, että joskus voisi olla samassa tilanteessa. Ohjelmassa vitosen kandit aloittivat, jännittyneinä mutta luottavaisina ensimmäisen terkkakesänsä ja selvisivät siitä paremmin kuin kunnialla.
Hypätään ajassa muutama vuosi eteenpäin ja aikaan viidennen vuoden opintojen alkuun. Pohdin kauan mitä haluan tehdä seuraavana kesänä. Uskallanko mennä töihin terveyskeskukseen, vaikka en varmasti osaa yhtä paljoa kuin ne reippaat kandit silloin televisiossa. Vai jatkaisinko toisenkin kesän samassa paikassa, tuttu ja turvallinen ympäristö houkutteli. Mutta onko parempaa hetkeä mennä mukavuusalueen ulkopuolelle kuin opiskeluaikana kun saa luvan kanssa olla kokematon. Kompromissina otin selvää missä olisi tunnetusti hyvä seniorituki ja lisäksi ylipuhuin ystävän samaan terveyskeskukseen. Vertaistuki on aina paikallaan.
Talvi meni luottavaisin mielin; kesä tulee ja siitä selvitään. Sitten tuli korona. Iski paniikki. Saanko kurssit suoritettua, onko töitä, miten työnkuva muuttuu?! Yllättäen mitä enemmän oli muuttuvia osia ja epätietoisuutta, sitä pienempään osaan jäi stressi omasta osaamisesta. Taistelutahto heräsi – tulee millainen kierrepallo tahansa niin se selätetään.
Ihmiselle, joka mielellään haluaisi tietää tulevaisuutensa tarkasti useammaksi vuodeksi eteenpäin, tilanteen eläminen ja toimintatapojen muuttuminen sen mukaan oli haastavaa. Pari viikkoa ennen töitten alkua oli vielä epäselvää kuinka terveyskeskuslääkärin sijaisena toimivan kandin päivät on järjestetty. Lisensiaatit hoitivat potilaat uuden käytännön mukaisesti puhelimitse. (Kevään aikana oli huomattu että noin 70 % terveyskeskukseen yhteyttä ottaneiden potilaiden asioista pystyttiin hoitamaan etänä!) Arvio hoidosta tehtiin puhelimen välityksellä ja vain ehdottoman pakottavassa syyssä potilas kutsuttiin statustettavaksi paikanpäälle. Kuinka minä, joka omaan erotusdiagnostiikan taitoja yhtä vähän kuin kastemato (tai tältä se ainakin tuntui), osaan erottaa puhelimessa potilaan joka voi jäädä kotiin seurailemaan tilannetta, jonka täytyy tulla käymään näytillä tai jonka on viipymättä hakeuduttava esh-tasoiseen päivystyspisteeseen?
Onneksi ylilääkärin omista kandiajoista ei ollut kulunut liian kauan ja hän näki tilanteen kandin kantilta. Näin ollen lista täytettiin vastaanotolle saapuvilla potilailla. Helpot ja nopea asiat hoituivat puhelimitse, joten vastaanotolle tulevalle potilaalle oli varattu 45- 60 min. Hoidettavia asioita oli kertynyt useita tai ne olivat monimutkaisia ja siten pitkäkin vastaanottoaika tuntui välillä vilahtavan silmänräpäyksessä. Kuitenkin useamman kuin kerran tuli jatkettua vastaanottoa tappiin asti vaikka virallinen vaiva olisikin hoidettu nopeammin. Kliseisesti osa potilaista tuntui parantuvat jo sillä, että lääkärikokelas kuuntelee ja nyökyttelee 45 minuuttia. Pitkien vastaanottoaikojen lisäksi tarvittaessa (alkuun joka potilaan kohdalla) apuna oli seniori, joka juoksi viiden kandin tutkimushuoneiden väliä tunnistamassa epämääräisiä ihomuutoksia tai muistuttelemassa sopivaa verenpainelääkityskombinaatiota.
Sain kesän aikana nauttia kahdesta eri vertaistukimuodosta. Osallistuin Medisiinariliiton järjestämään mentorointiprojektiin. Meitä vitosen kandeja niputettiin porukkaan neljä ympäri Suomea ja saimme kaksi valmistunutta lääkäriä mentoreiksi.
Kokoonnuttiin 1-2 vk välein etäyhteyden ääreen ja reflektoitiin töitä, lääkäriyttä ja välillä elämää yleisesti. Tämän projektin toivon jatkuvan tulevinakin vuosina. Enkä pistäisi pahaksi vaikka erikoistumisvaiheessa olisi mahdollisuus johonkin vastaavaan…
Toinen kesän vertaistukimuodoista oli kandisuora; useampi kesäkandi vierekkäisissä vastaanottohuoneissa, joista on välioviyhteys toisiinsa. Kuinka paljon helpompi hakea tukea omille ajatuksille ja päätöksille kun vaan avaat välioven ja saat heti useamman mielipiteen. Kun n-määrä on yksittäisellä kandilla vielä aika pieni, löytyy porukasta yleensä jo ”ännää” enemmän. Tai on joku joka on kyseistä asiasta edes kuullut, tai muistaa kuulleensa luennolla. Lisäksi tietysti oloa helpottaa jos hankalan vuorovaikutustilanteen jälkeen voi puhista hetken kaverille ennen seuraavaa potilasta.
Jännittävää, väsyttävää, opettavaista, hauskaa, raivostuttavaa, mukavaa, turhauttavaa ja paljon muuta. Tunne vaihteli päivittäin ja välillä tunneittain. Yhä kun muistelee kesää niin päällimmäinen tunne vaihtelee. Loppujen lopuksi kuitenkin tein hyvän ratkaisun kun uskaltauduin hyppäämään mukaan ensimmäiseen terkkakesään. Onneksi ei kuitenkaan ollut televisiokameroita mukana.
Viivi Mäenpää, 6. vsk opiskelija Kuopiosta