Aiemmin suosituillekaan aloille ei tahdota saada erikoistuvia, vaikka lääkäreitä valmistuu aikaisempaa enemmän, kuten NLY:n valtuuskunta otti huhtikuussa kantaa. Hoitajat ovat myös äänestäneet jaloillaan ja lapsia aiotaan jopa lähettää Tanskaan sydänleikkauksiin, koska lastenteholle ei saada rekrytoitua sairaanhoitajia töihin. Väitän, että yksi (joskaan ei ainut) selitys näille ongelmille on terveydenhuollon työilmapiiri ja varsinkin se, miten hierarkiassa ylempänä olevat kohtelevat muita. Siitä pitää pystyä puhumaan avoimesti.
Vaarallisimpia ovat ne, jotka kuittaavat koko ilmiön siten, että huonosti käyttäytyvät ovat väärällä alalla ja heidät tulisi irtisanoa. Yleensä puhuja ei ole itse joko tehnyt raskasta kliinistä työtä kovan paineen alla tai tunnista omaa huonoa käytöstään. Jälkimmäinen on valitettavasti oman kokemukseni mukaan yleistä. En myöskään usko, että vuosikymmeniä jatkunut huono kulttuuri loppuu siihen, että muutama irtisanotaan, vaikka osa sen ansaitsisikin. Huono käytös on koko yhteisön ongelma. Toki jos sairaalajohdolta kysyy, organisaatiossa on tietysti nollatoleranssi huonolle käytökselle.
Aika on ajanut huonon käytöksen ohi, mutta se on terveydenhuollossa edelleen tavattoman yleistä ja sen vähentämiseksi pitää tehdä aktiivisesti töitä. Ensimmäinen, vaikein ja tärkein askel on katsoa peiliin ja tunnustaa itselleen omat heikkoudet, eikä hiljalleen katkeroitua ja oikeuttaa omaa huonoa käytöstään kokemillaan vääryyksillä. Olen temperamentiltani tulinen ja kärsimätön eikä kirurgiaan erikoistuminen ole tehnyt luonteenpiirteilleni pelkästään hyvää, joten väitän jossain määrin tietäväni, mistä puhun.
Olen sata kertaa kuullut, että ennen kärsittiin enemmän ja että jos kirurgiksi haluat, tulee sinunkin kärsiä osoittaaksesi, että kelpaat. Tämän kierteen haluan katkaista. Riippumatta siitä, miten meidän sukupolveamme erikoistuvina kohdellaan, tulee meidän erikoislääkäreinä kohdella muita hyvin. Vaatia saa, mutta samalla pitää olla myös reilu ja opettaa, eikä moittia kokematonta kokemuksen puutteesta.
Sairaalamaailma on niin hierarkkinen ja ongelmia esiin nostaville ”valittajille” on vuosikymmenet osoitettu ovea ja osoitetaan vieläkin, että erikoislääkärikunnassa on aiempien lääkärisukupolvien traumatisoimia ihmisiä, joille tie taitavaksi ja tunnustetuksi spesialistiksi on ollut epäinhimillinen. Se ei oikeuta ilkeyttä, mutta selittää itsereflektion ja omien tunteiden säätelyn vaikeuden. Erikoislääkärin vastuu on myös raskas kantaa. Vasta nyt oman erikoistumiseni loppuvaiheessa alan sen todella ymmärtää.
Pitää myös tunnistaa se, ettei kiireen ja kovan paineen keskellä ole helppoa olla hermostumatta, vaan se vaatii työtä rauhallisemmiltakin. Väite, että ystävällisyys olisi ilmaista, ei myöskään ole totta: On raskasta hymyillä sellaisessa työpaikassa, jossa itse joutuu kohtaamaan loukkaavaa tai ulossulkevaa käytöstä.
Lisäksi terveydenhuollon etulinja on sosiaalisesti monimutkainen paikka, joissa samojen tiimien jäsenillä on eri esihenkilöt, taukotilat ja kansliat. Lääkärit ryhmäytyvät usein keskenään ja työskentelevät monissa eri yksiköissä saman työpäivän aikana, joissa kaikissa on eri työyhteisöt. Vastuu myös tekee lääkäreistä tylsiä valittajia, koska potilaan etu on kaikkein tärkein ja huolimattomuuteen pitää puuttua. Tässä työssä joutuu nipottamaan toisille pienistä yksityiskohdista ja se on raskas rooli.
Arvostan niitä työkavereita, lääkäreitä ja hoitajia, jotka tiukassa paikassa sanallistavat tunteensa ja pyytävät tarvittaessa anteeksi. Olen opetellut sanomaan ääneen tuntemattomallekin tiimille, että nyt on tosi huono päivä eikä tämä johdu teistä. Olen pyytänyt omaa käytöstäni anteeksi työkavereilta monta kertaa ja kunnolla: Ei pahoitteluja, eikä anteeksi jos, vaan anteeksi kun. On ollut lohdullista huomata, että kokemuksen karttuessa voimia vapautuu toisten huomioimiseen, kuuntelemiseen ja kannattelemiseen, kun kaikki oma energia ei mene kliinisestä päätöksenteosta selviämiseen. Pidempään samassa työpaikassa oleminen ja työkavereihin, erityisesti hoitajiin, tutustuminen myös auttaa.
Sinä erikoistuva, joka puristat huulet valkoisina suutasi kiinni, koska et voi työssäsi puolustaa itseäsi etkä arvomaailmaasi urasi tuhoutumisen pelossa: Minä näen sinut. Et ole yksin ja sinulla on lupa erikoistua alalle, joka on intohimosi. Et kärsi turhaan, vaan olet ystävällisen kulttuurin edistämisen tärkeä moottori, ellet matkallasi unohda, että sinäkin olit kerran haavoittuva ja kokematon.
Nelli Nurminen
Yleisthoraxkirurgiaan erikoistuva lääkäri
Helsinki
