Nuori Lääkäri järjesti jäsenilleen kirjoituskilpailun, jossa oli tehtävänantona samat otsikot kuin 90-luvun vastaavassa kilpailussa. Kilpailun voittajaksi valikoitui Matilda Hurskaisen teksti unohtumattomasta työpäivästä ja tämän lisäksi Sari Huikko-Tarvaisen teksti palkittiin kunniamaininnalla.
Voittaja: Sitä työpäivää en unohda koskaan
Oli yksi niitä päivystysvuoroista psykiatrialla, kun potilaita tuli ovista ja ikkunoista, lääkkeet eivät tuntuneet menevän kellekään muutoin kuin piikkinä pyllyyn ja erkka-arvioita oli niin monta, että hieman retrot varaleparitkin piti ottaa käyttöön. Aamuyöllä olin jo enemmän kuin väsynyt ja saatuani ruuhkahuipun hallintaan odotin jo helpottuneena pian häämöttävää vuoron päättymistä ja omaa kotiutumistani.
Juuri kun olin pääni tyynyyn painanut, puhelin soi. Sairaanhoitaja kertoi, että yksi potilas oli taas sytyttänyt tulipalon. Huomioiden, kuinka moni psykiatrinen potilas polttaa, ei tulentekovälineiden haltuun saaminen vaadi erityisiä ponnisteluita ja suljetulla osastolla tahdonvastaisesti notkuminen toisinaan lietsoo osassa tuhoamisviettiä. Lähtökohtaisesti mahtipontisin lopputulos on palohälyttimien laukeaminen ja palanut paperinpala (yleensä M2-päätös); en siis ollut huolissani. Tiedustelin väsähtäneenä, tarvitseeko tulla arvioimaan tilanne vai riittäisikö kirjaus asiasta aamulla. Hoitaja vastasi hyvin rauhallisesti, antamatta äänensävyssään pienintäkään vihjettä tilanteen graaviudesta, että jos nyt kuitenkin tulisin.
Revin itseni ylös kyseenalaistaen vakavasti elämänvalintojani ja vannoen, ettei kukaan koskaan ole ollut yhtä väsynyt kuin minä juuri nyt. Laahustin akuuttiostolle ja pysähdyin vielä ovelle vetämään happea. Jos olisin oikein nopea, ehtisin vielä pari tuntia nukkua.
Avasin oven. Sakea savu ja voimakas palaneen käry löivät välittömästi kasvoilleni. Nurkan takana joukko palomiehiä tuuletti osastoa raivokkaasti, vartijat pörräsivät ja hoitajat siirtelivät hämmentyneitä potilaita takaisin huoneisiinsa. Yksi oli sännännyt vaatteet päällä suihkuun, ettei vain syttyisi tuleen ja toinen lauloi, osuvasti, helvetin lieskoista. Haaveet rauhallisista yöunista unohtuivat nopeasti. Hoitaja briiffasi minulle, että eräs potilas oli sytyttänyt huoneessaan roskiksen palamaan ja käynyt sen jälkeen sänkyyn makaamaan odottaen kuolemaa. Psykoottinen ajatusketju teon takana oli, että jos osasto palaa, ovet pitäisi avata ja silloin kaikki ”vangit” pääsisivät vapauteen. No, ei hän nyt ihan väärinkään ajatellut, osaston ulko-ovet tosiaan olivat nyt sepposen selällään.
Ongelmana oli, että kyseinen potilas ei tupakoinut, eikä ollut tietoa, millä palo oli sytytetty. Teimme tilannearvion: potilas pitäisi tutkia ja vaaralliset välineet takavarikoida välittömästi. Ryhdyimme empimättä toimeen parin naishoitajan kanssa ja hienovaraisesti riisutimme tämän naispotilaan vaihtaen samalla uudet osastovaatteet savunhajuisten tilalle. Tulentekovälineitä ei näkynyt. Ei auttanut kuin tehdä myös niin kutsuttu psykiatrinen sisätutkimus. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun joku alentuneen todellisuudentajun omaava henkilö tunkisi tavaroita sisäänsä. Eipä löytynyt sieltäkään.
Tomerana nuorena päivystäjänä (kerroinko jo, että olin tosiaan kandi?) lähdin seuraavaksi tarkistamaan palomiehiltä, löytyisikö palaneesta roskiksesta mahdollisesti kärähtäneitä tikkuja tai sytkäriä. Siinä sitten seisoin potilashuoneessa ja katselin, kun palomies pitkällä tikulla kuopi huolellisesti ja ammattimaisesti puoliksi palanutta roska-astiaa ja kuvaili sisältöä. Lähinnä palanutta paperia, ja kappas, näköjään ulostettakin. Ne olivat pitkiä sekunteja, kun sitä oikein pysähtyy hetkeksi ja pohtii toden teolla, että mitähän ihmettä minä luulen tässä tekeväni? Lääketieteellisessä ei kuitenkaan aivan hirveän syvällisesti perehdytty erilaisten materiaalien käyttäytymiseen avotulessa. Lopuksi kiitin, taisin todeta siihen perään jotakin pätevän kuuloista, painosanalla kuuloista, ja poistuin vähin äänin paikalta. Jälkikäteen nauroimme työporukalla oikein olan takaa ”palaneen paskan erityisasiantuntijuuttani”.
Tässä kohtaa on hyvä kysyä, valmistaako koulu työelämään. Tai oikeastaan, valmistaako mikään.
Kunniamaininta: Nuoren lääkärin rukous – Anna meille mentoreiksi arjoja ja perttejä
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä.
Noita esimerkillisen vahvoja ammattilaisia.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä.
Tiimipelaajia, yleishengen luojia, Kollegiaalisia Kollegoja isolla K:lla.
He auttavat, neuvovat ja opastavat.
Minuakin – että selviän työpäivästä, päivystyksestä – ja milloin mistäkin.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
jotka luovat peruspotilaan kohtaamiseen sen fiiliksen, että minunkin työni kantaa ja on arvokasta.
Niin jaksan epävarmuuteni.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
joiden kanssa voin huokaista: aina ei tarvitse kurotella tähtiin ja silti voi onnistua erinomaisesti.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
koska silloin tiedän, että työt hoituvat koko työporukassa ja minäkin pääsen töistä ajoissa.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
jotka osaavat myös itse lähteä pois töistä, kun on sen aika.
Vaikka reippaita ja rehtejä ovatkin, ei elämä ole vain työtä seniorikollegallekaan.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
joiden kautta maailma vain voi ymmärtää, että perusterveydenhuoltomme ei toimi,
jos ei jatkumossa ole tekijöitä, joihin voi luottaa sekä kollega että potilas.
Luottamus syntyy vahvasta ammattitaidosta ja sydämen sivistyksestä.
Niin kuin Arjat ja Pertit ovat.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
koska tarvitsemme esimerkkejä ammattilaisista,
joilla Suomen perusterveydenhuollon ongelmaa ratkaistaisiin pitkälle.
Arjat ja Pertit ovat juuri tällaisia.
Potilaiden ja kollegojen arvostamia.
Ei hetkittäin, vaan pysyvästi.
Anna meille mentoreiksi Arjoja ja Perttejä,
jotta maailma ymmärtäisi,
että aina ei tarvitse olla uuden taudin keksijä tai geenin löytäjä, että on välttämätön.
Arjat ja Pertit eivät pidä suurta ääntä itsestään,
mutta saapuessaan töihin tuovat mukanaan sen vastuuntunnon ja hyvän työpaikan fiiliksen, joka kantaa.
Se on arvokasta – rahassakin.
Annathan Arjojen ja Perttien tulla palkituksi,
koska se tekisi kunniaa ihan kaikille
Arjoille, Perteille, Eevoille, Launoille, Areille, Juha-Pekoille, Tiinoille, Kirseille, Petroille, Annoille, …
eli Heille, joita kipeimmin nyt Suomessa tarvitsemme:
Vahvoja yleislääketieteen osaajia – toimivan perusterveydenhuollon Sydämiä.
❤️
Annathan.
Vaajakoskella
Eino Leinon, runon ja suven päivänä 06.07.2023
