Kevään hajautuksessa seurasin pientoimenpidevastaanottoa, jossa kirurgian erikoistuva poisti luomia erikoissairaanhoidossa. Avustaessani pohdin, miten nämäkin toimenpiteet olisivat kuuluneet pitkälti perusterveydenhuoltoon, mutta saman tien ajatus melkein hävetti. Jos olisin itse ollut potilaan lääkärinä terveyskeskuksessa, olisinko uskaltanut poistaa esimerkiksi kaulan sivulta suurehkon luomen? Olisinko voinut luottaa saavani tarvittavan seniorituen?
Kesällä olin ensimmäistä kertaa osastonlääkärin sijaisena, ja minulla kävi tuuri; terveyskeskus oli erinomainen ja seniorituki oli enemmän kuin riittävää. Samaan aikaan moni kaveri kertoi, miten he saivat seniorin kiinni puhelimitse iltapäivästä, ja silloinkin vain hetkeksi. Kesän viimeisessä mentorointitapaamisessa tunnistin, miten luottamus omaan osaamiseeni oli kasvanut kesän aikana. Heti perään useampi muu totesi, että he eivät tunnista samaa ilmiötä. Tukevatko nämä kokemukset lääkäriksi kasvamista?
Syksyn klinikkaryhmäni koko on 12 ihmistä. Ei kovin pienryhmämäistä. Kliininen opettaja harmitteli keväällä, miten vaikea potilaita on saada opetusvastaanotoille. Olisinko itse halukas tulemaan, jos tietäisin paikalla olevan neljä tai viisi kandia ohjaavan lääkärin lisäksi? Tuskin. Gynekologian jaksolla kierukan laittaminen harjoitellaan ensin anatomisilla malleilla, ja tämän jälkeen yksi asettaa kierukan ohjattuna ja kolme katsoo vierestä. Jokainen voi itse pohtia, miten hyvä itsevarmuus nuorella lääkärillä on asettaa kierukka ilman ohjausta ensimmäisiä kertoja. Kevään kohokohtia klinikassa oli erikoistuva, joka jaksoi opettaa kandeille ultraamista hiljaisella osastolla. Usein aikaa ei ole. Monesti tulee pohdittua, olisinko voinut käyttää ajan tehokkaammin kirjoista opiskelemalla kuin osallistumalla opetukseen, jossa ei ole aikaa opettaa kandeja.
Päällimmäisenä ajatuksena itselleni jää huoli siitä, kenen on tarkoitus opettaa kandeja
Esimerkkejä kliinisten taitojen opetuksesta ja sen vähäisyydestä löytyy enemmänkin. Päällimmäisenä ajatuksena itselleni jää huoli siitä, kenen on tarkoitus opettaa kandeja. Yliopistosairaalan, jossa vain osa pääsee tekemään toimenpiteet kerran opiskelujen aikana? Kesätyöpaikkojen, joissa miehitys on kesällä jo muutenkin ohut? Ensimmäisten työpaikkojen, jotka joutuvat sitomaan olemassa olevia resursseja kouluttamiseen?
Kysymykset eivät ole yksinkertaisia, kuten ei ole niihin vastaaminenkaan. Lääkärin työhön kuuluu paljon kädentaitoja, jotka opitaan vain tekemällä. Mutta mistä löydämme yhä kasvavalle opiskelijajoukolle riittävästi toistoja, jotta perusopetus toteuttaa tarkoituksensa eikä siirrä koulutusvastuuta ensimmäisten työpaikkojen tehtäväksi? Lähipiirin kokeneemmat kollegat ovat kertoneet miten heidän aikoinaan piti tehdä toimenpiteitä tietty määrä lukuvuoden aikana. Samat toimenpiteet löytyvät meidänkin suorituskorteistamme, mutta meille riittää toimenpiteen näkeminen kertaalleen. Suurimpana erona on kurssikoko – 80-luvulla kurssikoko saattoi vielä olla noin 50 opiskelijaa, nyt aloittavilla vuosikursseilla on jo yli 170 opiskelijaa. Potilasmäärät eivät ole kasvaneet samassa suhteessa, kuten eivät ole resurssitkaan. Nyt tehtävien päätösten vaikutuksia korjaamme ja vastuun niistä kannamme me, nykyiset opiskelijat ja nuoret lääkärit. Olisiko liikaa pyydetty, että meidänkin mielipiteemme ja tarpeemme huomioitaisiin?
Ellen Huttunen
Lääketieteen kandidaatti
Medisiinariliiton hallituksen jäsen
